Piispa Mikael Agricola, kansanopetuksesta ja valistuksesta haaveileva kirjanoppinut huokasi raskaasti. Tuossa seisoi nyt hänen edessään visapäinen ja kylmäsydäminen Suomen kansa.. Hänen suunnittelema työnsä tulisi olemaan vain tien viittomista. Toiset pystyisivät sitä aukomaan ja vasta pitkien aikojen perästä voisivat tulevat sukupolvet sitä käydä.
— Sitten toinenkin asia minulla olisi, virkkoi Tanu-vaari korvallistaan kynsien. — Säästin näes pojanpojilleni hyvän kalapaikan takamailla ja sen on nyt Savonlinnan ontuva ukko antanut jollekin Hakkaraiselle. Se oli huono teko.
— Siitä, samoin kuin muistakin erämaa-asioistanne saatte puhua kuninkaalle, joka vielä on Turussa, mutta saattaa pian lähteä sieltä, sanoi piispa.
— Jos teiltä saisi ensin jonkun suosituksen eli puolusteen, niin olisihan parempi sen kanssa mennä kuninkaan puheille.
— Ei se mitään auta, varsinkaan tässä asiassa.
— Saan siis sanoa siellä kotipuolessa, ett'ei hengenmies auttanut asiaamme, virkkoi Tanu Tasainen ja lisäsi:
— Mitä tehnee nyt Kyösti-kuningas. Onhan häntä kiitetty hyväksi auttamaan talonpoikia.
Tanu-vaari poistui ja piispa Agricola jäi mietteisiinsä. Sellaisia ne ovat, visapäitä. Pitävät pappiaankin vain tietäjänä, jolta haetaan apua vain silloin kun ei omat taikuudet riitä. Heidän laajojen takamaavaltaustensa asuttaminenkin on muka vääryyttä.
Agricola hymähti, tietäessään mitä Kustaa Vaasa tulisi sanomaan tälle jänterälle Juurikorven vaarille, joka ei hätäillyt asioita esittäessään.
Kustaa-kuningas ei kiireessäänkään jättänyt kuulematta, mitä hämäläisvaarilla oli valittamista. Kirjuriteinilleen hän kyllä jo kivahteli, arvaten Tanun asian: