— Ne on niitä sinun maamiehiäsi, jotka alituiseen hyppäävät valituksilla takamaistaan. Niille pitäisi antaa keppiä!
Uteliaana tarkasteli kuningas Tanua ja tämä kuningasta. Ei ollut Tanun veret pahasti heiluneet ennenkään, tiukemmissakaan paikoissa ja nytkin hän katsoi kuningasta rauhallisesti silmiin.
— No, mitä sinne Pohjois-Hämeeseen nyt kuuluu? Ainako siellä vain tapellaan kalavesistä? kysyi kuningas.
— Ainahan sitä… ne savolaiset ovatkin oikeita tappelupukareita.
— Häh, pukareita, sanot… eikä muka hämäläiset osaa tapella. Vikaa teissä on molemmissa, mutta sovussa teidän on siellä maitanne viljeltävä.
— Kyllähän me, kun eivät ne savolaisveitikat…
— Häh? keskeytti kuningas. — Älä syytä savolaisia, äijä. Syytä on molemmissa, mutta kyllä Fincke teidät siellä kurissa pitää.
— Tuota… olisi omaakin asiaa, murahti Tanu.
— No mitä? Sano se asiasi pian.
Kuningas oli nähtävästi kiihtyvällä päällä, koskapa ryki ja syljeskeli.