— Iron mielitietty, pilaili joku.
— Häh… koputtelen niillä kappaleilla sitä heittiötä päihin, virkahti punastuva Iro.
— On niitä mekin särjetty savolaisten patoja, sanoi Tuomas sovinnollisesti. — Hyvähän olisi jos nämä joutavat riidat kerrankin loppuisivat. On kylliksi jo tapeltu ja miehiäkin menetetty näissä riidoissa.
— Kyllä ne loppuvat siitä… tämän kesäinen tyttärien kalajärville tulo sen saa aikaan, jurahti tietäjävaari. — Kun heistä saadaan savolaisten emäntiä, niin eivätpä kehtaa sukulaistensa kanssa tapella.
Tyttäret tirskuivat ja punastelivat. Joku koetti tosissaan karahtaa, vaikka tekikin sen leikillä:
— Hyh… mokomille emänniksi… millä sitten keittäisi, kun padat särkevät.
Mutta miesten kuorsaillessa ruokalavoillaan, suunnittelivat jo tyttäret
Savilahdessa käyntiä, ja taisipa olla muutamilla salaisena unelmana
Savon maille jäänti.
Suomen herttua.
Pyhän Olavin messu ja juhlalliset teininvihkiäiset olivat juuri päättyneet Turun tuomiokirkossa. Kustaa Vaasan kuninkaallinen juhlakulkue poistui kirkosta piispan taloa kohden, jossa tänään oli määrä pitää tavallista komeammat piispanpidot, kun kuningaskin Juhana-poikansa kanssa suostui niihin vieraaksi tulemaan.
Turun ahtaita kujia hellitti oikea kuninkaan pouta, joksi Turun porvarit olivat tänä kesänä alkaneet nimittää yhtämittaisia helteitä. Seurueensa etupäässä astuvan kuninkaan täytyi siristää heikot silmänsä melkein kiinni ja nojata Juhana-poikansa käsivarteen. Ahtaissa solissa oli päivän hautoma ilma ummehtunutta ja melkein löyhkäävää, josta kuningas tuli hieman huonotuuliseksi. Juhlallinen kirkkotoimituskin oli sitä osaltaan herättänyt. Kustaa-kuningas vainusi aina sellaisissa juhlallisuuksissa katolisuuden jätteitä.