— Meidän aina vain täytyy viipyä täällä päivästä toiseen tämän maan asioita järjestelemässä, emmekä pääse kotiin, oli hän juuri sanonut Juhanalle.
— Mutta tämä maahan on niin kaunis, ja minä tahtoisin jäädä tänne kokonaan, sanoo nuori Juhana, etsien katseilllaan piispan kartanon pihalta väkijoukosta muuanta neitosta, joka osaltaan teki Suomessa-olon hänelle mieluiseksi.
Ja siellähän näkyikin olevan Kaarina Hannuntytär, muuan turkulaisten porvarien lapsia, muita somempana ja kauniimpana, odottamassa korkeata ystävätään. Ohikulkiessaan Juhana nyökkäsi hymyillen tälle punastuvalle immelle ja kuningas kysäisi:
— Ketä tervehdit, poikani?
— Turun väestöä, kansaa, joka pitää minusta ja minä heistä.
Koko Suomessa oloaikansa oli Juhana, varsinkin sen jälkeen, kun tapasi eräissä juhlissa tämän Turun kukkeimman tyttären, pyytänyt isältään saada jäädä Suomeen Suomen herttuaksi, mutta kuningas ei ollut vielä antanut mitään varmaa lupausta. Hänenkin ajatuksiaan se oli askarruttanut, sillä hän olisi mielellään tahtonut eroittaa toisistaan Juhanan ja Eerikin, jotka eivät yhtään sopineet keskenään. Nythän olisi sopiva tilaisuus eroittaa heidät, kun vain olisi voinut jättää rakkaan poikansa tänne suomalaisten hallitsijaksi ja auttajaksi.
Piispan talossa kuiskailtiin, että tänään ehkä kuningas nimittää nuoren prinssin Suomen herttuaksi ja tyytyväisenä sitä julistusta odotettiin. Alavana ja sydämellisenä nuorukaisena oli Juhana voittanut kansan ja myöskin katolisten suosion.
Piispa Agricola vei kuninkaan työhuoneeseensa, jossa katseltiin Mikaelin uusimpia käännöksiä, joita hän äsken Tukholmassa oli painattanut.
— Aiotko sinä kääntää kaikki kirjat suomeksi? kysyi kuningas leikkisästi piispalta.
— Tärkeämmät vain ja siinäkin on paljon vaivaa ja kustannuksia.
Näihinpä tuloistani suurin osa hupeneekin.