Iloisena riensi Juhana vieraiden joukkoon ja alkoi jotain kuiskutella Kaarina Hannuntyttären kanssa, koskapa tämä katseli kainosti maahan, posket palavina.
Jo aukeaa piispan työhuoneen ovi ja tutisevin askelin, kiirettä pitämättä käy kuningas esiin. Nojaa pöydän päähän ja viittaa poikansa siihen vierelleen. Entistä vanhemmalta ja hauraammalta näyttää kuningas nyt, kun hänen on ilmoitettava luopuvansa lemmikkipojastaan suomalaisten hyväksi.
Jännityksellä odottaa väkijoukko kuninkaan puhetta, jota hän nähtävästi aikoi pitää. Moneen kertaan täytyy kuninkaan yrittää ja viimein saa hän hiljaisella äänellä sanoiksi: — Kun nyt lähdemme tästä maasta, jossa olemme jo kohta vuoden oleskelleet, käytämme tätä tilaisuutta lausuaksemme jäähyväiset teille kaikille. Olemme huomanneet tämän maan köyhäksi ja monien puutteiden alaiseksi ja kun nyt olemme tutustuneet tähän kansaan ja nähneet sen jäykkyydessäänkin ansiokkaaksi ja…
Kuningas väsähtää, nielasee jotain ja jatkaa ääni värähtäen: —… ja senpävuoksi olemme sen tarpeita ja kehitystä ajatellen tehneet päätöksen, joka on vaatinut meiltä paljon uhrautuvaisuutta. Tämän päätöksemme nyt ilmaisemme, vaikka se tuntuukin meistä raskaalta. Helpottaaksemme tämän maan eteenpäin pyrkimyksiä ja hallintaa, olemme päättäneet jättää tänne rakkaan poikamme Juhanan Suomen herttuaksi.
Väkijoukossa kävi humahdus, eikä monikaan huomannut kuninkaan valkoiselle parralle vierähtävää kyyneltä.
Mielenliikutuksesta väsähtäneenä istahti kuningas, ja selitti vielä kuinka vaikeata hänen oli erota pojastaan ja sanoi toivovansa, että suomalaiset pysyisivät uskollisina herttualleen ja tämän kanssa sovinnossa maan yhteistä etua harrastaisivat. Hän tahtoo edelleenkin olla Suomen kuningas, mutta kaikissa asioissa on heidän kuultava ruhtinastaan Juhanaa, Suomen herttuata.
Kansleri astui nyt pöydän ääreen ja luki julistuksen, joka oli myöskin kirjallisesti laadittu.
Väen täyteisessä tuvassa remahti äänekäs tervehdys ja piispa sekä valtaherrat kävivät kiittämään kuningasta, ja onnittelemaan Juhanaa.
Olipa nyt iloisten äänten sorinaa tuvassa, kun Turun porvarien ja muiden läsnäolevien onnittelut jatkuivat nuorelle hallitsijalle.
Yksi oli kuitenkin joukossa, joka karsain mielin seurasi suurta tapahtumaa ja viimeiseksi tuli kuningastakin tervehtimään, tahallaan sivuuttaen Juhanan. Se oli Klaus Fleming, nuori Kuitian ylimys, jolla oli ollut jo kohta isänsä kuoleman jälkeen salaisia vallanhimoisia suunnitelmia Suomeen nähden.