Hiilos hiipui papintuvan takassa ja ulkona kohosi lumisten metsien yli kirkas kuu. Sen valojuova alkoi leikkiä pirtin lattialla, tullen sisään neliruutuisesta ikkunasta, johon läpinäkyvä lasi korpiasukkaiden ihmeeksi oli Turusta asti haalittu.
Tämän valojuovan ja ikkunan ihailu keskeytti nytkin napinapuheet ja joku miehistä virkkoi hymähtäen:
— Pitännee tuo pappi nyt uudesta asunnostaan, kun noin komea ikkunakin laitettiin.
— Tuli se maksamaankin, sanoo Lauri Pietarinpoika, kirkon kuudennusmies. — Kymmenen tynnyriä rukiita siitä lystistä meni.
— Jopa on… ei sitä metsäkulmalaisen kannata tupaansa laittaa.
— No ei.
Istuttiin siinä ja käytiin ulkonakin kuuntelemassa, eikö jo kuuluisi tulokkaan tiukujen helinä. Katseet kääntyivät kuin itsestään sinne, missä kirkko seisoi mahtavana kunnaallaan samassa järven niemekkeessä. Kunnioitusta herättävänä kohosi sen tukeva puuristi petäjän latvojen tasalle. Ankara työ oli ollut sitä ristiä hilatessa kirkon jyrkälle harjalle ja paikalleen pantaessa. Töyhtöniekka rakennuttaja oli luvannut sille, joka kirkon ristin laittaa paikoilleen, vuodeksi verovapauden, ja Lassi Mikonpoika oli sen ottanut tehtäväkseen ja tehnytkin.
Odotellessaan laittoivat miehet honkavalkean papintuvan takkaan.
— Pistetäänhän roihu palamaan, että saa lämmitellä.
— Ja näkee mokoman naaman, jurahti Ilpoinen, joka hengenmiehiä aina kuvitteli ilkeiksi näöltään ja tavoiltaan.