Lauri Pietarinpojan talossa, joka oli lähinnä papintupaa, valmisteltiin tervetuliaisateriaa uudelle sielunpaimenelle. Muitakin kylän emäntiä oli auttamassa Laurin emäntää, joka tyttärineen, Pirkon ja Annikin kanssa, veti uunista liedelle makoisia kinkkuja ja naurislaatikkovateja. Pietarinpojan vierastuvassa olikin melkein pelkästään naisväkeä, koreissa pukimissaan puuhailemassa lämmintä vastaanottoa hengenmiehelle. Laurin emäntä varsinkin oli pohteissaan. Olihan hänen miehensä nyt kirkonisäntä ja siis lähempänä herrassäätyä kuin toiset. Pirkkokin, verevä ja täyteliäs tyttönen silmäili levottomana askartensa lomassa papintuvalle, joko siellä tulijan, Laurentius-papin, hevosta näkyisi.
Laurentius ajoikin kohta papintuvan pihalle ja miehet menivät häntä nöyrinä vastaanottamaan.
Kankeana pitkästä matkasta vääntäytyi Isä Laurentius, joksi häntä luostariajalla oli sanottu, reestä ja tervehti kädestä pitäen miehiä, liittäen vielä mieliä sulattavan loppumanauksen tervehdykseensä:
— Rauha olkoon teidän kanssanne ja majoissanne.
Papin alava esiintyminen ja rauhan toivottelu pehmensi äskeiset napisijatkin ja miehissä saatettiin sielunpaimen tupaan, sulavasti hänelle puhellen.
— Tämmöinen tässä nyt on papin asunto ensialuksi. Kelvanneekohan.
— Lasi-ikkunakin laitettiin, että näkee paremmin manauksia pitää.
— Lämmintä täällä ainakin on.
— Ja taloissa tyttäriä ruuanlaittajaksi, jos sellaiset kelvannee.
Isä Laurentius, katseli mielihyvällä ympärilleen, kurkistipa kamari-huoneeseenkin, johon leveä vuode oli laitettu ja penkit verhottu hirventaljoilla ja pöytä valkoisella liinalla. Eipä ollut Pietarilan Pirkko-tytär kynttilääkään unohtanut, vaan parhaimman Saksan kestiltä ostetun jalankin siihen kotoaan katsellut.