— Kyllähän minä… jos vain osaan. Minäpä menenkin heti kysymään äidiltä.
Kohta palasikin Pirkko äitinsä kanssa ja hyvillään hieroskeli
Metta-emäntä käsiään esiliinaansa.
— Kyllähän toki Pirkko semmoiseen joutaa, jos vain osannee papin ruokia laittaa.
— Osaa sellaisia kuin kotonaankin ja niihin olen liiaksikin tyytyväinen. Ja jos siellä lienee mitään ruoaksi laitettavaa, lisäsi Laurentius naurahtaen.
Pirkkokin pyrskähti nauramaan, tietäessään uuden sielunpaimenen ruoka-aitan aivan tyhjäksi. Joku isäntämies oli vain vastaanottajaisiin tullessaan kolhaissut metsoparin ja pistänyt sen kynsistään riippumaan papin tuvan porstuaan.
— Onhan siellä metsopari, sanoi Pirkitta.
— No siitä tuleekin aamiainen ja ehkä jää päivälliseksikin, virkkoi kirkonmies.
— Ja täältä tuodaan lisää ensi aluksi, lupasi Metta-emäntä.
Iloisena lähti Pirkko uutista kertomaan toisille tyttärille ja häntäkös onniteltiin, että oli niin heti uuden sielunpaimenen suosioon päässyt.
Ja kun isä Laurentius miesten hiihtämään lähdettyä asteli asunnolleen ja sytytti Pirkitta neidon valmistaman, kynttilän, polvistui hän hengessä kuvitellun pyhän äidin kuvan ääreen ja kiitti hartain sydämin uudesta kodistaan ja samalla vuodatti palavan rukouksen erämaan suuren seurakunnan puolesta, joka oli hänen hoitoonsa uskottu.