Kastematka.
Erämaaseurakunnan ensimmäinen kirkko oli saatu valmiiksi. Isä Laurentius Turun luostarikoulusta oli saapunut seurakunnan sielunpaimeneksi ja kohtapa oli seurakunnan kaukaisimmallekin kulmakunnalle ehtinyt saapua viesti uuden papin tulosta. Samalla oli saapunut kehoitus, että kastamattomat lapset oli tuotava kirkonkylään saamaan uudelta sielunpaimenelta ristin kasteen. Kastettavia olikin karttunut runsaasti, kun viime vuosina oli harvoin kulkenut vaeltavia saarnaajaveljiä, ja naapuriseurakunnan papit eivät joutaneet käymään tärkeimpiäkään kirkollisia toimituksia suorittamassa.
Matti Lempaisen taloon Kivijärven Tialassa oli myöskin sana saapunut saattaa poikansa kasteelle. Lempainen murahteli tyytymättömänä vaivalloiselle matkalle lähdöstä. Hänen kasteelle saatettavat kolme poikaansa olisivat saaneet tuolle matkalle mennä yksinkin, jos olisivat tiettömiä taipaleita osanneet kulkea. Vanhin, Paavoksi nimitetty, oli yhdeksäntoistavuotias, nuorin Pentti, täytti kuusitoista. Häntä vähän vanhempi Rietu oli jo karhunkin keihäällä kaatanut ja vanhin poika oli päätään pitempi isäänsä. Voimiakin lienee hänellä ollut, koskapa kaskimaalla saattoi sulin käsin käydä kantoon kiinni ja vääntää sen irti niinkuin heinänkorren.
Lempainen murisi lähtöpuuhissaan ja käski vaimonsa laatimaan evästä konttiin. — Suotta on minun, vanhan miehen, sinne asti hiihtää. Osaattehan yksinkin, kun saattelen jonkun matkaa ja tien neuvon.
— Emmehän, vaikka osaisimme kulkeakin, tiedä kuka pappi on ja miten sitä on puhuteltava, kivahti Paavo. — Parasta on, kun lähdet opastamaan. Ethän ole itsekään vielä uudessa kirkossa käynyt etkä pappia nähnyt. Nythän ne siellä näkee kaikki yksintein.
— Minä vähät heidän kirkoistaan ja papeistaan… tulee täällä sydänmaalla ilman niitäkin aikoihin… Kymmenyksiään se siellä vain tahtoo. Ja matkakin on kovin pitkä.
Lempainen oli maankuulu karhunkaataja. Jo nuorena miehenä oli hän kerran halmemaita katsellessaan yhyttänyt karhun ja kirveellään sen hengiltä nuijannut. Sen jälkeen oli hän kymmeniä karhuja keihäällään kaatanut yksin — ilman toverien apua. Viimeaikoina oli Rietu jo hiihtänyt hänen kanssaan karhukierroksilla, ja jonkun jo keihäällään kaatanutkin. Nytkin oli hänellä karhunkorvia kaksikymmentä kappaletta, jotka oli kirkonkylään vietävä ja niistä käräjillä palkinto saatava. Kirkonkylään ei hän olisi lähtenyt kastetoimituksen vuoksi. Karhunkorvien käräjille vienti ja niistä palkinnon saanti oli paljon mieleisempi asia.
Muori oli viillyt evästä konttiin ja hyvillä mielin, hymyssä suin kiiruhti poikiaan lähtöön. Hänestä oli kovin mieleinen asia kun pojat vihdoinkin pääsivät ristinkasteelle. Kovin usein hän oli siitä miehelleen puhunut, peläten että paha vielä kastamattomat pojat perii, johon mies oli naureksien virkkanut:
— Ei se noin isoille pojille enää mitään saa. Tottapa pahalle piisaavat, koskapa jo karhunkin kaatavat.
Miehet suoriutuivat suksilleen, keihäät ja jouset mukanaan. Oli aikomus matkan varrella otus korvesta kolkata silloin kun se tielle sattui. Matka kävi suoraan erämaitten halki Kivijärven kylään, josta Viitasaaren ja Keiteleen isojen selkien poikki Rautalammille.