— Mutta millä me suoritamme, kun huovit ottavat aina enempi, kuin määrä on, ja mittaavat liika suurella mitalla.
— Mitäs vastustelette veronkantajia.
— Emmehän vastustaisi, emmekä valittaisi, mutta…
— Ei mitään valituksia — keskeytti hänet marski. — Ja etteivät tänne liioin pyrkisi valituksille, saat sinäkin istua toisten valittajien joukkoon.
Marski viittasi asemiehelle, joka tarttui Henrikin käsivarteen ja vei hänet pimeään ja kolkkoon kammioon. Sitä ennen oli vankilaan heitetty samalle asialle matkanneet Hämeen miehet, jotka nyt kaikin saivat miettiä keinoja pelastuakseen.
Useiden kuukausien perästä saivat vangit ihmeekseen vapautensa. Marskin poika, Olavi oli isältään pyytänyt heidän vapauttamistaan, ja omin käsin hän tuli heidän kahleensa aukomaan.
Erottuaan Hämeen miehistä, jotka lähtivät kotiseutuaan kohti hiihtämään, painui Henrikki Pietarinpoika omille asumattomille taipaleilleen, sadatellen mielettömyyttään, joka sai hänet lähtemään vaivalloiselle matkalle. Ja näännyksissä päästyään kotitanhuvilleen päätti hän, ettei koskaan enää lähtisi herroilta armoa anomaan.
Kosto.
Vuosi 1597 oli alkamassa.
Takkavalkea roihusi iloisesti Pietari Kanoisen pirtissä muutamana keskitalven pakkas-iltana. Lumisia miehiä työntyi uksesta sisään, ja kopisteltuaan lumet turkeistaan ja hatuistaan kävivät he takan ääreen lämmittelemään. Miehet olivat palannet pitemmältä eräretkellä Lapin korvesta ja tarinoivat nyt iloisesti matkan vaiheista, sulatellen takkavalkean ääressä kohmettuneita jäseniään. Eräretkellä muiden muassa oli ollut Kanoisen kaksi poikaa, Pentti ja nuorempi Vilppu, joka oli ensi kertaa pitemmällä eräretkellä ja jolta raudan kova pakkanen oli tulomatkalla jalat jäädyttänyt.