Avattuaan oven, näkeekin Pirkko siinä Tuomaan ja Laurin tutut kasvot, vaikkakin valkoisempina kuin lähtiessä. Silloin oli niissä vihan tuli loimunnut, nyt ne olivat rauhalliset, joskin veri oli niistä tyystin paennut.
— No vielähän toki tulitte, virkkaa muori ojentaessaan oluthaarikan väsyneille matkamiehille. — Ja kuinka asianne onnistui?
— Huonosti. Ei tarvitse talonpojan lähteä tappelemaan herroja vastaan, virkkaa Tuomas. — Emme tosin tiedä, miten Nokialla on käynyt, mutta luulenpa sielläkin epäsovun ja ryöstöhalun miehiltä tarmon vieneen.
— Ja Lauri on saanut käsivarteensa haavan, sanoo muori. — Sitä tiesi uneni. Annahan kun laitan sen, ettei pääse raudan ja pakkasen vihat tehoamaan.
Muori käärii Laurin haavan loitsujaan hiljaa lukien, ja jouduttaa sitten miehille ruokaa tuvan honkaiselle pöydälle. Käy saunaakin tarkastelemassa ja ilmoittaa miehille vielä kylynkin olevan saatavissa.
Antaa vielä jotain voidetta Laurille, käskien sillä käsivarttaan saunassa sivelemään, huomauttaen:
— Lukisit samalla raudan synnyn, niin se estäisi veren vihoja.
— Pappihan sanoo sellaisia noituudeksi, virkkaa Lauri naurahtaen.
— Sanokoon. Tiedän kuitenkin niiden auttavan, virkkaa muori, joka palveli rinnan omia taikojaan ja kotihaltijoitaan ja Ristinkiesusta.
Kun miehet palasivat saunasta vähän jo virkeämpinä, laulettiin virsi Ristuksen syntymästä. Olihan tämä matkamiehille niinkuin joulu, kun talikynttilä valaisi kotoista pirttiä ja kaskihalmeen ohrainen olut palautteli hiljalleen menetettyjä voimia.