Kun virsi oli laulettu ja muori lukenut vielä virsikirjastaan viimeksi rukouksen keskiyön vaaroja vastaan, virkkoi hän kirjansa sulkien:
— Johan kieltelin lähtemästä ja olen aina kieltänyt. Sota ei tuo muuta kuin sotaa ja vaino uutta vainoa. Voihan sitä muutenkin päästä veronkantajien ja huovien mielivallasta, kun kärsii aikansa hiljaisena.
— Niin, eteenpäinhän sitä on yritettävä, vaikka tie näyttääkin vaikealta, virkkoi siihen Tuomas, asetellen nurkkapenkille hirven taljaa pehmoiseksi nukkumapaikakseen.
Kohta ei kuulunut tuvassa muuta kuin nukkuvien tasainen hengitys ja sirkan laulu uunin solasta.
Petetty talonpoikaispäällikkö.
Vuoden 1596 viimeinen päivä oli kallistunut illoilleen. Viikkokausia kestänyt pakkanen alkoi yhä kiihtyä yöksi ja Tyrkkölän ja Viholan talojen pelloille sytytteli nuijajoukko nuotioita lämmitelläkseen taistelun jälkeen ja kootakseen lyhyen yölevon aikana voimia huomispäivän uuteen taisteluun.
Nuijamiesten ja marskin joukkojen välinen taistelu oli kestänyt koko päivän ja vasta illan hämärtyessä oli marski joukkoineen vetäytynyt kapean Pyhäjärven selän yli Nokian puolelle, josta leiritulet nyt pilkoittivat pakkashuurujen lomitse. Pohjalaiset olivat lähteneet tälle kohtalokkaalle retkelle kotiseuduiltaan kolmena joukkona, jotka nostattivat Savon, Hämeen ja rantapitäjien asukkaat aseisiin marskia vastaan. Ilmajoen kirkolla oli näille joukoille valittu yhteiseksi ylimmäksi päälliköksi Jaakko Ilkka, joka oli jo ennemmin puuhannut talonpoikien vapauden puolesta ja niistä puuhistaan joutunut Turun linnan syvimpään vankityrmään, mutta sieltä neuvokkuudellaan pelastunut.
Pakkanen räiskähteli ja lisää nuotioita rakennettiin. Korjaamatta olivat vielä taistelukentän laidassa tämän päivän taistelun kaatuneet, joita oli siellä sekaisin marskin niinkuin nuija-armeijankin miehiä. Järven toisellakin rannalta alkoi yhä useampi nuotiotuli tuikkaa ja Ilkka katseli näitä tulia miettien, miten mahdollisesti seuraavan päivän taistelussa tulisi käymään. Vastakkain oli tässä herravalta ja talonpoikaisvalta ja jos jälkimmäisten joukossa olisi ollut tarpeeksi yksimielisyyttä, ei olisi ollut Ilkalla vähäistäkään epäilyä talonpoikaisväen voitosta.
Nyt oli kuitenkin niin, että heti retken alusta oli ollut riitaa siitä, kuka saisi tahtonsa kuuluville ja kun hän valittuna johtajana oli ajanut jyrkästi tahtonsa läpitse, alettiin häntä vihata ja kadehtia. Hän kyllä olisi suonut päällikkyyden yhtä hyvin jollekulle toisellekin, jos vain olisi löytynyt mies, joka tätä monimielistä joukkoa olisi pystynyt hallitsemaan ja johtamaan. Sitä ei suurista eleistä ja sanoista huolimatta näyttänyt löytyvän, ja hän kun oli ottanut retken vastuulleen, tahtoi myöskin lujasti pitää johdon käsissään.
Niinpä oli hän saanut pitkin nuijajoukon matkaa hillitä joukkojensa ryöstelyn halua ja juopottelua. Aatelisten kartanoissa käytiin kostoon empimättä ja kaikenlaista ryöstötavaraa karttui, joka oli esteenä sotatoimille ja ripeälle etenemiselle. Oluttynnyrien tapit lyötiin auki ja kuohuvien haarikoiden ääressä unohtui retken todellinen merkitys, raa'at vaistot pääsivät valloilleen. Vielä eilen olivat muutamat tunkeutuneet Nokian kartanon kellariin, kuljettaen sieltä oluttynnyreitä ja jos aiottu juominki olisi saanut jatkua, ei nuijajoukko olisi pysynyt tämänpäivän taistelussa horjumatta asemissaan, niinkuin se nyt oli tehnyt. Ilkka oli katkaissut juominkiyritykset ja tästäkin saanut taas lisää entisiin vihoihin. Olipa hän jo saanut kuulla useilta tahoilta uhkauksiakin ja nytkin vihollisen leiritulia silmäillessään mietti Ilkka, voisiko hän pitää järjestystä yllä loppuun asti ja hillitä niitä voimia, joita hän itse oli herättänyt. Hänen tarkoituksensa ei ollut, että herrat olisivat surmattavat tahi karkotettavat ja kartanot poltettavat ja »ryöstettävät, mutta veronkantajien kourissa kiusaantuneet rahvaan miehet eivät pystyneet käsittämään, että retken tarkoitus ei ollut kostaa, vaan lopettaa rasittava linnaleiritys ja ylenmääräinen verojen kanto ja siirtää vallan ohjat Flemingiltä jollenkin toiselle, kansan oloja ja elämää paremmin käsittävälle miehelle.