Ilkan suunnitelmat tässä suhteessa olivatkin kiintyneet Erik-kuninkaan poikaan, Kustaaseen, joka maanpakolaisena oli kuljeksinut vierailla mailla, mutta jonka nyt huhuiltiin piilottelevan jossain äitinsä, Kaarina-kuningattaren lähettyvillä Liuksialassa.
Niinpä oli hän joulun edellä poikennut Liuksialaan, jossa leskikuningatar otti hänet pelkäämättä ja ystävällisesti vastaan. Kävellessään leirinsä vahtipaikkoja tarkastellen kertasi Ilkka vielä mielessään tämän kohtauksen.
Kaarina-kuningatar seisoo Liuksialan vierassalissa jäntevänä, joskin hieman kalpeana ja kysyy likalta:
— Mitä tahdotte minulta?
— Tahdon vain ilmoittaa, että monikymmen tuhantinen nuijajoukko ei kädelläänkään koske omasuuteenne, eikä häiritse rauhaanne ja sitten haluan kysyä, tiedättekö poikanne, Kustaan olinpaikan?
Kaarinan kasvot käyvät entistä kalpeammiksi ja hiljaa hän vastaa:
— En, sitä en todellakaan tiedä. Ja mitä tahtoisitte pojastani?
— Tekisimme hänestä Suomen kuninkaan, lausuu Ilkka kalskahtavasti, lisäten:
— Kansa rakastaa teitä ja poikaanne ja luottaisi hänen oikeamielisyyteensä.
Leskikuningattaren kasvoille vierähtää kyynel. Väsyneenä hän istahtaa ja pyytää nuijapäällikköäkin istumaan.