— Oh, onneton poikani Kustaa… sitä hän kyllä olisi, mutta eihän hän voi… kateelliset eivät sallisi hänen kauan pysyvän vallassa…
Niin, sepä se oli, kateus, joka nytkin näytti peloittavana hajottavan kansan voimat. Alakuloisena oli nuijapäällikkö poistunut Liuksialasta ja saanut töin tuskin estetyksi ryöstelijät sinne menemästä, samoin kuin Tottien ja Hornien kartanoihin.
* * * * *
Tarkastaessaan nuijajoukon leirin vahtipaikat, vetäytyy Ilkka omalle nuotiolleen lepäämään. Äsken oli hän saanut taas keskeyttää muutamilla nuotioilla reuhaavien miesten juomingit ja kuullut yhä tuimempia uhkauksia. Nokian kartanosta oli taas kuljetettu oluttynnyreitä ja ylimielisinä päivän taistelussa saavutetun voiton johdosta aikoivat miehet kostutella yön kuluessa kaulojaan kuohuvalla nesteellä. Rähisten pantiin olutnassakat syrjään ja Ilkka oli käskenyt renkinsä pitämään silmällä, jos ne otettaisiin jälleen esille, ja tuomaan siitä sanan hänelle.
Kunnolleen ei Ilkka ollut ehtinyt ummistaa silmiään, kun renki tuli kertomaan:
— Muutamat Jalasjärven miehet jatkavat juopottelua ja Tyrkkölän taloon on kokoontunut miehiä samassa tarkoituksessa.
Iikka nousee nopeasti ja hänen silmissään leimahtaa vihan liekki. Näinkö he valmistautuvat huomispäivän ratkaisevaan taisteluun? Muutamalla harppauksella on hän rähisevien miesten nuotiolla ja potkaisee pohjan rikki oluttynnyristä, josta kuohuva neste roiskahtaa hangelle. Muuan mies hypähtää nuotion äärestä kiroten Ilkan rintamuksin:
— Mikä sinä luulet olevasi, joka tässä näin komennat?
— Sen sinä tiedät kysymättäkin, että olen teidän päällikkönne, joksi olette minut valinneet ja sellaisena vastuussa retkemme onnistumisesta. Vai luuletteko, että humalaisina olisitte kestäneet marskin tottuneiden joukkojen hyökkäystä, joka huomispäivänä uudistuu varmasti tuimempana.
— Päällikkö… hymähti toinen ilkeästi. — Kyllä tässä aina sellaisia päälliköitä löytyy.