Hukkainen ei näistä kirkon miehen sanoista välittänyt eikä lähtenyt toisten tavalla uutta ihmettä katsomaan, vielä vähemmin kirkon miehelle metsopareja jousellaan ampumaan. Koko tienoon pelättynä taikojana eleli hän kalajärvillään ja riistamaillaan, joille Hukkaisen taikoja pelkäävät naapurit eivät uskaltaneet käydä riistan jaolle.
Talonsa oli Hukkainen rakentanut korkealle niemekkeelle lahna-apajistaan kuuluisan järven rannalle. Kalapaikka oli ennen kuulunut hämäläisten takamaaosuuksiin, mutta savolaisetkin olivat saaneet osansa tuottoisista apajista, ennenkun Hukkainen valtasi paikan itselleen.
Kun naapurien oli käynyt vaikeaksi liikkua peljätyn erämiehen lähettyvillä, sai Hukkaisen talo jäädä kokonaan omiin oloihinsa ja kirkkoherran sanatkin jäivät usein toimittamatta perille.
Sattuupa kerran kesäisillä pitäjäretkillään erämaaseura, kunnan kirkkoherra Laurentius kulkemaan läheltä tätä paatuneen pakanan olinpaikkaa ja pyytää Tahvanaista, lähimmän talon isäntää, tämän taitavan taikojan pesälle toverikseen.
— Ei tuonne taida uskaltaa lähteä, arvelee Tahvanainen peloissaan. Ei olisi käynyt kirkon miestäkään vastustaminen, mutta paha oli joutua Hukkaisenkin vihoihin. Saattoihan tämä taikoa vaikka karhun karjaa raatelemaan, tahi hävittää kokonaan kala- ja karjaonnen. Milläpäs sitten henkeäsi pidit, jos nämä tärkeimmät tulopuolet joutuisivat naapurin taikomina tuottamattomiksi.
— Miks'ei uskalla? tiukkaa Laurentius.
— Paha on sen miehen vihoihin joutua… on taikoja semmoinen.
— Ei taikuudella ketään vahingoiteta. Vahingoita saattaa joskus tulla, mutta ne tulevat muuten eikä pahan voimasta, selittää Laurentius.
— Eikö sitä käyntiä voisi jättää toiseen kertaan? esittelee Tahvanainen raappien korvallistaan. Kun saisi nyt kirkon miehen jättämään käyntinsä, niin ehkä jäisikin kokonaan.
— Ei ole minulla usein tilaisuutta liikkua laajan pitäjän perukoilla, ja tahdon omin silmin nähdä sen pakanan, sanoo Laurentius ja kiirehtii peloissaan pälyilevää miestä lähtöön.