— Siinäpä se. Silloin ei olisi tullutkaan päällikön nahka myydyksi, virkkoi Vilppu.
— Minä satuloitsen hevosen, hätäili renki.
— Tee se, Jaakko Ilkan nahkaa he eivät myy!
Ilkka otti reestä miekkansa, sitoi sen kupeelleen ja hypähti satulaan.
Ylitse vuotava viha leimahti Ilkan tuuheiden kulmien alta, kun hän ojensi nyrkkinsä leiriä kohti ja sähähti.
— Ryömikää nyt sortajanne jaloissa, katalat, ja tuntekaa luissanne tuhatta tuimempana huovien ruoskan iskut. Vielä kerran kuitenkin purkaisitte kaupan, jonka tänä yönä teitte, mutta silloin en ole enää teille apuani antamassa.
Ilkka nykäisi ohjista ja ratsu porhalsi täyteen juoksuun ja hävisi pakkashuuruun. Leirin ohi ajaessaan huomasivat jälessä tulevat miehet että nuotiot tuikkivat yksinäisinä ja sammumaisillaan, kun miehet olivat lähteneet niiden äärestä.
* * * * *
Kului loppu yö ja koitti uuden vuoden päivä. Kun vangittavaa nuijapäällikköä ei kuulunut, ärtyi marski ja vangitutti kaupan hierojat, käskien huoviensa kohtelemaan heitä niinkuin halusivat. Ne nuijamiehistä, jotka olivat yöllisestä humalastaan selvinneet, riensivät suin päin pakoon. Ei ollut mitään toiveita linnaleirin vapautuksesta, sen olivat marskin voudit ilmoittaneet ja talonpojat jo rähisivät keskenään, kuka oli Ilkan vangitsemiseen suostunut ja näin oman asiansa ajaneet karille. Se oli kuitenkin nyt menetetty, samoin kuin paljon kuviteltu vapauskin. Aikaa ei ollut liioin kinasteluun, kun jokainen tahtoi päästä mahdollisimman pian pakoon. Syntyi teillä ja metsissä sekasortoinen tungos ja Flemingin huovit olivat pian tämän pakenevan joukon kintereillä, lyöden ja surmaten.
Osa pohjanmaan miehistä välttyi teurastukselta, mutta jokainen tiesi, että kosto oli tuleva heille siitä häpeällisestä kaupasta, jolla he olivat päällikkönsä myyneet.