Nuijan jälkiä.
Kaarle-herttuan tykit olivat jyskähdelleet ja ammukset rapistelleet ankarasti Turun linnan muureja, joiden sisällä koetti puolustautumisesta huolehtia Ebba-rouva vanhan linnanpäällikön kanssa. Tälläkertaa tuntui kuitenkin Turun järeän linnan valloitus ikäänkuin leikiltä siihen nähden, mitä linnan harmajat muurit olivat saaneet kokea. Puolustusväki vähenikin rippeiksi, kun aniharvat tahtoivat taistella herttuata vastaan ja niinpä täytyi eräänä päivänä Ebba-rouvan, marskin lesken, sanoa vanhalle linnanpäällikölle:
— Huomaako Degen, että kohta saamme taistella yksinämme. Holtiton väki karkaa Kaarlen puolelle.
Voutivanhus hykerteli käsiään neuvottomana.
— Minkä minä sille mahdan, armollinen rouva. Kaipa sitten meidän täytynee antautua…
— Ja tekin kehtaatte siitä puhua! kuohahti Ebba-rouva käyden punaiseksi kasvoiltaan.
— Niin, niin. Välttämättömyydelle ei voi mitään. Jos autuaasti nukkunut marski olisi…
— Sepä se! Jos hän eläisi, ei Turun linna koskaan antautuisi herttualle.
* * * * *
Turun linnan täytyi kuitenkin jo samana päivänä avata porttinsa herttualle ja seuraavana päivänä jo saneli herttua kirjureilleen julistuksia Suomen kansalle ja löi tahtia piiskan varrella saapasvarsiinsa, kävellen kiivaasti permannolla, jonka keskellä pöydän ääressä sihteerit ahersivat. Herttua oli juuri palannut kaupungista, jossa hän oli lukenut lakia Turun porvareille, jotka viime päivien tapahtumia olivat seuranneet vain syrjästä liittymättä suoraan ja selvästi herttuan joukkoihin.