Äsken olivat kirjurit kinastelleet huoneessaan ja kertoilleet hiljakkoin Viipurista tulleelle kamarijunkkari Hieronymus Birkholzille herttuan tulosta linnaan, ja niin reheväksi oli juttelu käynyt, ettei yksikään kuullut herttuan kiivaita läheneviä askeleita ennenkun herttua tempasi oven auki ja seisoi kynnyksellä tuimasti ympärilleen silmäillen.
Kirjurit ponnahtivat seisoalleen ja kumarsivat syvään, joka temppu
Birkholzilta kävi hieman kankeasti luuvaloisen selkänsä vuoksi.
Saatuaan kirjeen Viipurista ja silmäiltyään sen läpi, heitti herttua sen pöydälle virkkaen:
— Sitä ijänikuista soutamista ja huopaamista! Meidän on kirjoitettava
Suomen kansalle julistus.
Ja niin se oli alkanut. Herttua saneli julistuksen sisältöä, teroittaen kaikessa luottamaan häneen ja tekemään tyhjäksi Arvid Stålarmin ja hänen toveriensa mahdolliset hankkeet. Koskapa hän, herttua, oli pitävä huolta siitä, että tästä lähtien saisivat talonpojat, joita tähän asti oli sorrettu, oikeutta ja lainsuojaa.
Kun julistus oli saneltu loppuun, merkitsi sihteeri sen alle: Annettu
Suomen Turussa 3 pnä Lokakuuta Anno Domini 1597.
Herttua tarttui jo kynään, aikoen kirjoittaa nimensä alle, mutta huomattuaan julistuksen ruotsinkieliseksi laski kynän takaisin pöydälle.
— Kääntäkää tämä suomeksi. Tahdon panna nimeni suomenkielisen julistuksen alle, sillä se on oikeus ja kohtuus Suomen kansalle, joka näinä vuosina on näyttänyt siinä määrin itsensä, että voi vaatia julistukset omalla kielellään. Paha, etten itse osaa vielä suomea, niinkuin veljeni Juhana.
Nyt oli Birkholzin vuoro suomenkielen taitoisena tarttua kynään ja vahingoniloisesti silmäsi hän toisiin kirjureihin, joilta tämä näihin asti halveksittu taito puuttui. Olipa hyvä, että hän herttuan kamarijunkkarina taisi virheettömästi puheessa ja kirjoituksessa maan kielen.
Kun julistus oli käännetty, piirsi herttua sen alle suurin kirjaimin Carolus. Nimikirjoitus vahvistettiin vielä herttuallisella sinetillä ja siitä toimitettiin riittävä määrä jäljennöksiä maan kaikissa kirkoissa julki luettavaksi.