Kun herttua oli poistunut huoneesta, ihmetteli joku sihteereistä, että herttua tahtoi julistukset maan omalla kielellä. Siihen arveli partaansa punova Birkholz:
— Eiköpä liene suomalaisen talonpojan nuijan jälkiä. Se hyöty siitä ainakin oli, että ensikertaa saa nyt Suomen kansa hallitsijansa julistuksen omalla kielellään.
Aapelusta oppimassa.
Erämaaseurakunnan kirkkoherra istui huoneessaan ja koetti jankata äsken saapunutta piispa Agricolan kirjettä ritisevän talikynttilän ääressä. Ulkona paukahteli keskitalven pakkanen, mutta sisällä oli lämmin ja kirkkoherran otsalle kohosi hikihelmi, niin innostunut hän oli luettavaansa.
Kirjeen mukana oli tullut piispalta toinenkin lähetys, joka oli sisältänyt hänen äsken ilmestyneen aapiskirjansa. Kirjeessä kehoitti piispa kirkkoherraa ahkerasti käyttämään tätä kansan opetukseen ja ilmoittamaan, mihin tuloksiin tässä työssään pääsisi.
* * * * *
Muutamia kuukausia myöhemmin istui papin tuvassa muutamia lähellä asuvia talonpoikia hartaasti tankkaamassa aapiskirjan koukeroisia kirjaimia, jotka eivät tahtoneet mitenkään mahtua enää ikämiesten harmaantuviin päihin. Kesken opetuksensa virkkoi kirkkoherra naapurinsa miehille:
— Visasta tuntuu olevan kallot miehillä. Miksi ette ole ottanut yhtään nuorempata miestä mukaanne?
— Johan tässä nyt vielä nuorempia… kunpahan vanhemmatkin ensin oppisivat, virkkoi Kanoinen, kirkon kuudennusmies, jonka täytyi jo senkin vuoksi koettaa oppia aapelusta, kun oli kirkon omaisuuden huoltaja ja etumies.
— Kyllä nuorempienkin täytyy oppia kirjan taitaviksi, sanoi kirkkoherra ja ojensi lukupuikon vaimolleen Marketalle, jonka oli saanut melkoisen vähällä vaivalla lukutaitoiseksi, ja jonka täytyi vuorostaan opettaa muita ja auttaa kirkkoherraa opetustoimessa.