Marketta oli väsymätön opettaja, mutta nyt hänen täytyi lähteä pistäytymään läävässä suorimassa heiniä lehmilleen ja kirkkoherra istui vuorostaan jatkamaan.
Tuntuipa entinen harmaaveljeskunnan munkki ja myöhemmin Turun triviaalikoulun rehtori puristavan lukupuikkoa hieman tiukemmalla otteella kuin tavallisesti ja äänessäkin vivahti pieni kärsimättömyyden piirre. Vasta alussa oli lukutaidon opetus ja milloin olisikaan monituhantinen erämaapitäjän väki saatettu siitä osalliseksi. Piispa Agricola oli jo tiedustellut, miten lukutaito edistyy ja tuossa jankkaa aikuiset miehet aakkosia jo toista iltapuhdetta, saamatta niitä sittenkään päähänsä.
— Eiköhän vähän huoattaisi välillä, pyytää vanha Ilpoinen ja pyyhkii hikeä otsaltaan. — On tämä lujempaa työtä kuin kantojen vääntäminen.
Vielä mitä, kun vaan pitää opetuksen mielessään, sanoo kirkkoherra kärsimättömästi.
— Kyllä taidan minäkin laittaa nuorempia edestäni, arvelee Kanoinenkin puhkaen palavissaan.
— Vai jo alkaa kyllästellä Kanoinenkin. Eihän tämä vielä mitään, mutta kun pitäisi kirjoittamaankin oppia, sanoo kirkkoherra, sulaen taas kasvoiltaan hieman lempeämmäksi.
Kirjoitustaitoa ei tosin voitu vielä aikoihinkaan ajatella kansalle opetettavaksi. Voisihan lukutaidon oppimisessakin mennä vuosikymmeniä ja miehet saisivat edelleen nimensä kirjoittamisen sijasta piirrellä puumerkkejään niinä harvoina kertoina kuin sitä tarvittiin.
— Ei tule palonkyntäjästä kynämiestä kuuna päivänä, virkkoi Kanoinen. —
Luulenpa, etteivät poikamme pojatkaan vielä sitä taitoa opi.
Kirkkoherra oli unohtunut miettimään niitä vaikeuksia, joita oli lukutaidottoman kansan valistamisessa taikauskoisista tavoistaan palvelemaan yhtä ainoata ja oikeata Jumalaa. Kun saisi edes muutamiakaan kansan miehiä oppimaan, niin saisipa heistä taas apua tässä vaivaloisessa työssä. Nämäkin ukon jäärät tässä vain alkoivat kyllästellä jo aivan alussa, jota vastoin vanha pitäjän edelläveisaaja oli kärsivällisesti jankannut aapiskirjan päähänsä ja opetti nyt jo vuorostaan muita kotonaan.
— Aloitetaanpa taas, sanoi kirkkoherra ja alkoi yhdistellä kirjaimia sanoiksi. Se oli kovin ihmeellistä miehistä. »Isä meithen, joca olet taivahissa», tavailtiin kirkkoherran mukana ja kun Herran rukous oli päästy onnellisesti loppuun, sanoi sielunpaimen hikipäisille oppilailleen: