Kirkkoherra sopersi sekavin sanoin korkean vieraansa tervetulleeksi ja
Kaarle taputti häntä ystävällisesti olalle.
— Tulkaahan nyt tervehtimään perhettänikin ja opastakaa meidät sisään takan ääreen.
Tuvan portailla seisoi prinssi Kustaa Aadolf, Ruotsin vallan tuleva perillinen, joka parin vuosikymmenen kuluttua oli hämmästyttävä maailmaa ruotsalais-suomalaisella sotajoukollaan. Pakkanen oli loihtinut tämän kahdeksanvuotiaan pojan, joka ikäisekseen oli harvinaisen kookas, poskille voimakkaan punan ja herttaisesti tervehti hän vanhaa kirkkoherraa. Seuraavan reen vällyistä oli selvinnyt herttuatar molempien prinsessojen, Katarinan ja Marian kanssa ja ystävällisesti hymyillen ojensi tämäkin kätensä kirkkoherralle, joka kumarrellen lähti saattamaan vieraita sisään peläten vaimonsa, Marketan, hämmästyvän toimettomaksi.
Marketta, tuntien tulijat herttuan perheeksi, läimäyttikin kätensä hämmästyksestä yhteen samalla hiljaa siunaten. Tästä tulivat vieraat vain entistään iloisemmalle tuulelle ja papin tarmokas emäntä oli kohta saattanut herttuattaan lapsineen loimottavan takan ääreen ja samalla kiirehtinyt ottamaan päälleen parhaimman pyhäisen pukunsa.
Kaarle tahtoi puhutella seudun talonpoikia sillä aikaa kun Marketta-emäntä laittoi päivällistä vieraille ja keskusteli herttuattaren kanssa kankaiden kutomisesta ja muista talousasioista.
Tieto herttuan tulosta pappilaan oli levinnyt kulovalkean tavoin lähiseudulle ja pian oli piha mustanaan väkeä, joka tahtoi nähdä heille niin ystävällistä herttuata ja tulevata kuningastaan. Arkitupa, jossa herttua istui pöydän päässä, työntyi väkeä täyteen ja siinä istui nyt itse isoisäntä, herttua Kaarle, vanhan Kyösti-kuninkaan pojista nuorin, mies, joka oli perinyt isältään jalot hallitsijalahjat. Herttua tervehti miehistä useampia, samalla tiedustellen heidän vuodentuloistaan, antaen isällisiä neuvoja maatalousasioissakin.
Hetken kuluttua virkkoi hän kirkkoherraan kääntyen:
— Muistelen teidän kertoneen saaneenne valmiiksi maan lain suomennoksen. Onko se teillä nyt täällä nähtävänä?
Mielihyvin nouti kirkkoherra käsikirjoituksen laskien sen herttuan käteen.
— Tässä on maan laki kokonaisuudessaan kansamme kielelle käännettynä ja suurin iloni on nyt saada laskea se teidän ruhtinaallisen armonne käteen. Hartain haluni olisi saada se pränttiin, mutta varoja siihen minulla ei ole.