Vaikka opiskeltiinkin ahkerasti, sattui kuitenkin aina yhteentörmäyksiä teinien ja ruumiillista kuria harrastavien opettajien kesken. Koulun patukkakaappi tuli vihatuksi ja eräänä päivänä löydettiin se Aurajoen jäältä. Asiasta syntyi ankara tutkinto, mutta selville jäi saamatta, kuka kaapin oli sinne kuljettanut. Kahnaukset jatkuivat, kunnes Raichaeus oli pakoitettu eroamaan. Riitaisuudet vähenivät, kun rehtoriksi tuli suomalainen mies, maisteri Henrik Argillander. Hänen taitavalla johdollaan kehittyi Turun kymnasiosta todellinen opinahjo ollen maan korkeimpana oppilaitoksena siihen asti, kun Turkuun perustettiin yliopisto.
Pitäjiä käymässä.
Keskikesän henki veteli viiruja tyvenien vesien pintaan ja leyhytteli hiljalleen heilimöiviä ruispeltoja pysähtyen talojen pihoihin irroittelemaan tuoksuja parhaillaan kukkivista pihlajista. Matkoillaan ehti se pujahtaa vanhaan Turkuunkin, jonka puutalot torkkuivat hellittävässä auringon paahteessa, ja jonka tuulimyllyt olivat unohtuneet ristisiivin odottamaan voimakkaampaa tuulen puuskaa. Keskikesän henki ei viivytellyt kaupungin ahtaissa solissa, vaan riensi takaisin maaseudulle, jossa aina tapasi järvien rannoilla ja vehmaissa lehdoissa virkeämpää elämää. Eihän ollut Turun ahtailla kujilla edes kouluteinien äänekäs puheenporina kaupunkia vilkastuttamassa. Kaikki olivat lähteneet teinimatkoilleen, pitäjänkäynnille, toiset lähipitäjiin, muutamien painuessa kauas sisämaahan uusille, ennen käymättömille seuduille.
Näitä teinimatkoja tehtiin joka kesä, väliin talvellakin joulun aikoina ja näistäpä almunkeräysmatkoista herui köyhille koulunkävijöille ruoka-apua usein moneksi kuukaudeksikin. Muutamina vuosina annettiin Turun ja Viipurin triviaalikouluissa pitäjänkäyntilupaa kaksi viikkoa elonkorjuuaikana, jolloin saalis oli aina tavallisesti suurempi.
Niinpä nytkin saapasteli keskikesän helteisenä päivänä muutamia Turun koulun teinejä Taivassalon pitäjässä, jossa almunanojat olivat ensi kertaa käymässä. Pietari Niilonpoika oli oikeastaan näiltä seuduin kotoisinkin ja kaksi muuta samassa matkueessa olevaa, Eskil Hemminpoika ja Pitkä Mikael turkulaisia, jälkimmäinen turkulaisen Kiukku-Nikun, rikkaan porvarin poika, jota ei isänsä olisi sallinut teiniuralle, vaan mieluummin kauppasaksaksi, ja joka sai kerjäten niinkuin toisetkin köyhät teinit hankkia kouluapunsa.
Nuorukaiset olivat reppuineen ehtineet Kilpisenvaaralle, johon näkyi Taivassalon kylä ja äsken rakennettu puukirkko. Olipa vaeltajain siinä hyvä levähtää ja vetää keuhkoihinsa oikein rinnan täydeltä nuoren lehtipihkan lemua ja kukkien tuoksua. Pitkät koulutunnit Anninkaisten kylmässä kouluhuoneessa ja laihat silakka-ateriat eivät nyt johtuneet mieleenkään. Pitkä Mikael oli äsken aivan sattumalta yhtynyt toisiin ja häneltäpä nyt tiukattiin Turun kuulumisia.
— Mitäpä sinne… kohta vesien auettua sieltä jo lähdinkin. Pietari-maisteri juuri palasi ulkomailta ja toi sieltä vaimonkin tullessaan, kertoili Mikael.
— Vaimon?
— Niin. Onhan Luther kuulema antanut luvan papeille perustaa perheen niinkuin tavallisesti.
— Heh… ja mitä meidän kunnianarvoisa piispa tästä sanoo? kyseli
Pietari-teini suu ihmetyksestä avoinna.