— On saattanut lähteä vaikka etäisimmille järville lahnankutuun tämä Hukkainen, arveli Tahvanainen soutaessaan rivakoin vedoin Lahnajärven selkää.
— Ei ole mennyt minnekään, kivahti pappi ja jatkoi: — Aamulla hänet kyllä tapaamme ja nyt yövymme tähän läheisyyteen jonnekin. Meillä on leipääkin repussamme ja voimme onkia jonkun kalan ja paistaa sen hiilloksella.
Tämä kirkon miehen päätös oli kokonaan aavistamaton Tahvanaiselle ja kaikenmoisia syitä tehden olisi hän tahtonut Laurentiuksen jättämään aikeensa. Jopa uhkaili Tahvanainen jättää kirkkoherran yksinään salolle ja lähteä kotoisiin toimiinsa.
— Silloin sinua viikon jalkapuussa istutan, uhkasi Laurentius ja sai mukisijan vaikenemaan. Jalkapuu, joka oli nähty kirkon eteisessä, oli hirvittävä laitos, varsinkin sen jälkeen, kun oli muuan pitäjäläinen nähty siinä kädet taakse sidottuina istuvan ja hikikarpaloita otsastaan pusertavan.
Järven toiselta rannalta löytyi kaislikkopoukama ja siihen Laurentius ohjasi venheen. Sattuipa olemaan lahnaparvi kudulla kaislikossa ja niin sakeasti oli siinä veden karjaa, että sulin käsin sai niitä venheeseensä lappoa. Ihmeissään oli Tahvanainenkin ja Laurentius sanoi hänelle:
— Katsohan, kun taivahinen Isä toimittaa meille näin runsaan illallisenkin. Tästä tiedät hänen olevan meidän puolellamme.
Osa saaliista perattiin, ja kun hengen miehellä oli repussaan suolaakin näin pitäjällä liikkuessaan, siveltiin sitä kaloihin ja paistettiin nuotiolla, joka oli laitettu vähän etäämmäksi metsään, ettei savut näkyisi Hukkaiselle. Laurentius laittoi itselleen illallisen jälkeen havuista ja tuoreista koivun lehvistä vuoteen, mutta Tahvanainen lähti vielä pyydystämään lahnoja, jotka ihan rantaäyräälle hypähtelivät. Saisihan edes viedä Hukkaiselle lahnoja lepykkeeksi ja osan kotiinkin. Aamulla niitä olikin aikamoinen kasa venheen pohjalla, ja hengen mieskin ihaili saalista, virkkaen Tahvanaiselle:
— Noillahan maksaisitkin kesäsaatavat kirkolle ja minulle, kun kuljettaisit ne pappilaan.
— Mitenkä niitä tällaisen matkan takaa, jurahti Tahvanainen. — Kyllä ne on tahvikelillä sellaiset maksettava.
Harva kuitenkin pitäjän kaukaisimmilta kulmilta muisti saataviaan maksaa talvellakaan ja niinpä Laurentius hymähtikin saattomiehelleen: