— Niinkuin olisitte tämän puolelaiset ennen talvellakaan mitään maksaneet. Täytyykin tässä laittaa ensi talvena veronkantaja tänne kimppuunne.
Sitähän se vielä puuttuisi, mietti Tahvanainen itsekseen, mutta äänettömänä tyytyi soutamaan taas pappia Hukkaisen rantaan.
Nyt olikin Hukkainen kotona ja hämmentyi vieraiden tulosta, joiden luuli jo menneen matkoihinsa.
— Nythän onkin jo isäntä kotona, vaikka kuului pitemmälle eräretkelle menneen, sanoi Laurentius, katsellen kiinteästi miestä, joka siinä penkillään istui kiiluvin silmin vuorostaan hengen miestä tarkastellen.
— Niin on, mikä sitten! lausahti Hukkainen kolkosti ja tapaili teräksistä joustaan seinältä.
— Ei muuta, kuin tahdoin nähdä sinua, joka pakoilet ristin kastetta ja kirkkoa. Sellaisille niskureille on varattu jalkapuu kirkon eteiseen ja ellet nyt anna kastaa itseäsi, olet siihen joutuva hyvinkin pian. Pahimmassa tapauksessa joudut Turkuun vastaamaan piispan eteen niskoittelustasi.
Eipä näyttänyt Hukkainen välittävän Laurentiuksen ankarista sanoista.
Naurahtaen vain virkkoi:
— Entäpä kun käy piispallesi ja itsellesi niinkuin Henrikillekin kuuluu käyneen. On minussa sen verran miestä kuin Lallissakin.
— En pelkää uhkauksiasi, sillä minulla on parempi suojelija kuin sinulla, eikä hiustanikaan voi katkaista päästäni ilman Hänen tahtoaan, sanoi Laurentius.
— Noita ei näy monta olevankaan, jurahti Hukkainen silmäten Laurentiuksen kalloa, joka munkkina ollessa oli ollut paljaaksi ajeltuna ja jossa oli vain korvallisilla ja takaraivolla muutamia suortuvia.