Aurinko oli noussut jo korkealle ja eteläinen henkäili lämpimästi kaupungin yllä. Yhtäkkiä helähtivät tuomiokirkon kellot soimaan ja piispa Rothovius paljasti päänsä, hänen toverinsa seuratessa esimerkkiä.
— Kellot soivat nyt maan joka kulmalla ja kansa saa ylistää kirkoissaan Herran hyvyyttä, joka on tämänkin suuren lahjan sille suonut, sanoi piispa Rothovius.
* * * * *
Tuomas Tuomaanpoika Piikkiön Halikossa oli varhain liikkeellä saman päivän aamuna, valmistellen perheineen lähtöä yliopiston vihkimäjuhlaan. Auringon terä pyrki vasta hieman näkyviin metsän reunan takaa, kun Tuomaan emäntä, Pirkko, kävi noutamassa haasta juottovasikan, joka oli päätetty teurastaa tulijaisiksi yliopiston opettajille. Koko maakunnan muissakin taloissa valmisteltiin aamuvarhaisella juhlaan lähtöä ja useimmilla oli varattu tulijaisiksi kalavakka tahi teurasvasikka. Sitoivatpa muutamat rattailleen leipäsäkinkin.
Tuomas Tuomaanpojan emäntäkin oli valinnut parhaan vasikkansa, ja talutettuaan sen pihaan, virkkoi miehelleen:
— Säälittääpä hieman, kun pitää noin hyvä elo-oman alku antaa.
Tähän virkkoi Tuomas naurahtaen:
— Noo, kyllä me näitä aina saamme, eikähän huonompaakaan kehtaisi antaa. Milläpä muullakaan voisimme osoittaa kiitollisuuttamme ja rakkauttamme hengenviljelijöitä kohtaan. Saammehan me heiltä kohtapuoleen, mikäli olen kuullut, vastalahjankin, Pyhän raamatun omakielisenä, jonka käännöstyössä nämä oppineet kuuluvat ahertavan.
— Veisin minäkin kangaspalan tai sukkaparin, jos ilkeäisin, sanoi
Pirkko-emäntä.
— Niitähän ehtii sitten talvella… viemme nyt vain tämän.