Tästä juhlatilaisuudesta oli saatettu sana Piikkiöläisille ja varhain olivat he liikkeellä tänä aamuna suunnaten kulkunsa pappilaan. Tupa alkoikin jo täyttyä kuudennella tiimalla ja kohta helähti kulkunen pappilan pihamaalla ja kirkkoherra arvasi professori Stodiuksen ja rehtori Petraeuksen saapuneeksi, mennen heitä portaille vastaan.
Hieroskellen kohmettuneita käsiään, katselivat Favorinuksen vieraat pöydällä olevaa raamattua.
— Nyt siis vihdoinkin on työ päättynyt ja tämä pyhä kirja saadaan avata, sanoi professori Stodius.
— Niin, soisimmepa ehkä jokainen puolestamme olevan läsnä tässä tilaisuudessa autuaasti edesmenneen Agricolan, joka oikeastaan on työmme aloittanut, sille tukevimman perustuksen laskenut, virkkoi kirkkoherra Favorinus.
— Kyllä varmaan, myönsi Eskillus Petraeus. — Nyt saamme vain siunata hänen muistoaan.
Kirkkoherra kantoi raamatun sylissään tupaan ja asetti sen varovasti pöydälle, pitäen sitten lyhyen puheen, samalla kun yliopiston rehtori avasi messinkihaat ja käänsi ensimmäisen luvun näkyville.
— Saako sitä tulla vähän lähempää katsomaan? kysyi joku miehistä ja kun lupa oli annettu, siirtyi väkijoukko pöydän ympärille hartaalla kunnioituksella katselemaan pyhää kirjaa. Kaikki eivät sopineet pöydän ympärille ja toisten täytyi odottaa vuoroaan päästäksensä katselemaan tätä mahdottoman isoa kirjaa ja sen koukeroisia lukujen alkukirjaimia.
— Vai tuollainen se nyt on!
— Onpa se!
— Mahtaa se maksaa kokonaisen lehmän hinnan?