— Jo toki monenkin!
— Saisiko siitä kuulla nyt tässä luettavankin, virkkoi joku ja kirkkoherra asettuikin jo kirjan ääreen, ja hiljaisina odoteltiin hänen aloittavan.
»Alussa loi Jumala taivaan ja maan.»
Kirkkoherra vaikeni hetkeksi ikäänkuin kuunnellakseen sanojen vaikutusta.
»Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä», jatkoi kirkkoherra lukuaan.
Hartaana kuunneltiin ja toiset toimituskunnan jäsenet nyökäyttivät aina väliin päätään. Niin, niin se oli. Suomen kansalla oli nyt oma raamattunsa, josta se saisi pitkinä talvipuhteina ammentaa tietoja ja valistusta. Aina vain päästiin vähitellen eteenpäin hengenviljelyksen vainiolla.
Kun kirkkoherra lopetti lukemisen, oli ulkona jo päivä ja mietteissään lähtivät sanankuulijat kotitielleen. Moni heistä taisi laskea päässään kirstun pohjalla olevien plootujen ja äyrityisten summaa, toivoen saavansa lunastaa tämän kirjan itselleen.
Kirkon rangaistus.
Laajan sisämaaseurakunnan vanha sielunpaimen keinahteli hiljalleen kiikkutuolissa huoneessaan syksyisen illan pimetessä. Lohduton, autioita erämaita kiertelevä tuuli riuhtoi irti viimeisiä lehtiä papin talon pihapuistakin ja heitteli niitä pieniruutuista ikkunata vasten. Papin tuvasta kuului rukin hyrinä ja väliin hiljaisia askeleita, kun kirkkoherran vaimo kävi kohentamaan tulta takkaan. Nämäpä hiljaiset askartelun äänet vähin vaimensivat sitä syysillan kolkkoa yksinäisyyden tunnetta, joka niin usein ja varsinkin tällä kertaa painosti sielunpaimenen mieltä.
Tänään oli kirkkoherralla vielä ratkaistavana rangaistus, johon hän oli kirkon vanhimpien kanssa tuominnut muutamia pitäjän miehiä taikuudesta, jota nämä kaikista kielloista huolimatta harjoittivat. Eskil Matinpoika oli taikuustarkoituksiinsa anastanut ehtoollisleipiä ja veistellyt lastuja kirkon seinistä ja Mikko Karppainen harjoitti noituutta aivan julkisesti naapuriensa vahingoksi. Tämän lisäksi Ilpolan emäntä kantoi uhrilahjoja haltijoille karsikkoon ja rukoili pyhimyksiä, vaikka tämä oli ankarasti kielletty.