Nämä kolme oli hänen täytynyt asettaa syytteeseen ja yksin määrätä tuomionkin, kun noituutta ja taikuutta pelkäävät kirkon vanhimmatkaan eivät tahtoneet mitenkään osallistua syytökseen, niinkuin kuninkaallisen asetuksen mukaan olisi pitänyt tehdä.
Eskil Matinpojan ja Mikko Karppaisen oli hän tuominnut pidettäväksi kirkon jalkapuussa kahtena sunnuntaina jumalanpalveluksen ajan ja Ilpolan emännän samoin kahtena sunnuntaina istumaan mustassa penkissä.
Jalkapuussa istuminen oli ankara rangaistus, johon kirkon esimies sai tuomita niskureita. Tällä hengellisellä oikeudella ei ollut mitään lakipykäliä käytettävänään, vaan sai sielunpaimen kussakin tilaisuudessa harkita rikoksen painavuuden ja määrätä sopivan rangaistuksen. Monta oli jo kirkkoherra Hoffrenin täytynyt tähänkin rangaistukseen määrätä. Kammoa herätti seurakuntalaisissakin tämä kirkon eteisessä oleva mahtava jalkapuu jalanreikineen, joihin rangaistavan nilkat asetettiin ja jossa, kädet taakse sidottuina, sai permannolla istuen ja tuskasta koukkuun vääntyen miettiä rangaistukseen johtanutta tekoaan. Yhtä kammottava oli musta penkki, joka nostettiin kuoriin ja jossa syyllinen sai istua kaiken kansan katseltavana. Tämäkin oli ikuinen häpeä, varsinkin naisille ja sitäpä nytkin kirkkoherra Hoffren, entinen Turun trivialikoulun lehtori ja aikansa valistuneimpia hengen miehiä, harkitsi, täytyisikö hänen naapurinsa emäntää armahtaa tästä häpeästä ja koettaa vielä muistutuksilla käännyttää hänen pakanallista mieltään.
Syysilta pimeni ulkona ja myrskyinen tuuli valitti nurkissa. Kirkkoherra oli pysäyttänyt keinunsa mietteissään, mutta sysäsi sen taas liikkeelle. Mitä olisi oikein tehtävä näihin pakanallisiin tapoihinsa kiintyneiden seurakuntalaisten kanssa? Hänen edeltäjänsä, Laurentius-herra oli saanut käydä samaa toivotonta taistelua taikuutta vastaan ja uskoen lukutaidon voivan sitä estää koettanut kaikin tavoin valistaa erämaan asukkaita. Väsynyt oli mies kesken otteensa ja seurakunta oli taas pimeyteen vaipumassa hänen tänne tultuaan. Piispan kanssa yksissä neuvoin oli nyt perustettu muutamia kirkolliskouluja ja määrätty kirjantaitaminen pakolliseksi ja tämä näyttikin taas vähän tätä valistuksen alkutyötä vievän eteenpäin.
Lukutaito ei kuitenkaan näyttänyt estävän taikuutta harjoittamasta. Ilpoinenkin emäntineen oli jo kirjantaitavia, mutta sitä taitoa käytti Ilpotar taikuustarkoituksiinsa. Niinpä keväälläkin oli Ilpolan emäntä ripustanut aapiskirjan ja virsikirjan navettansa oven päälle laskiessaan karjaa ensikertaa laitumelle. Ja moniin muihin samanlaatuisiin synteihin näitä kristillisyyden taidon välikappaleita käytettiin.
Kaikkialla pitäjässä, ja varsinkin kirkkoa kauempana olevissa seuduissa, kun kerran sen lähettyvilläkin.
Niin, rangaistusta täytyi käyttää muutamille, vaikka se olikin vaikeata. Jos kirkko ei käyttänyt valtaansa, tarttui maallinen oikeus asiaan ja silloin tulivat rangaistukset vieläkin ankarammiksi, kun määrättiin raippoja, jopa neljäänkymmeneen pariin asti, joka oli useimmille jo kuolemanrangaistus.
Kirkkoherran raskas huokaus kuului pimeässä huoneessa. Luonnossakin oli taas tämä pimeys tästä puolin valtiaana ja niin oli seurakunnassakin, joka oli hänen hoitoonsa uskottu.
Kirkkoherra nousi tuolistaan ja nouti päretikulla tuvan takasta tulen ja sytytti kynttilän työpöydällään. Sen vipajavassa valossa alkoi hän kirjoittaa piispalle toimenpiteistään ja rangaistuksesta, johon hänen oli täytynyt taas pitäjäläisiään tuomita. Hanhensulka pyrki töksähtelemään paperilla ja lauseita oli vaikea laatia tällä kertaa siihen muotoon kuin olisi tahtonut. Hetken perästä tuli pitempi keskeytys, kun tupaan kuului tulevaa vieras, äänestä päättäen Ilpolan emäntä, siis yksi tuomituista.
Kirkkoherra laski kynän kädestään ja nousi puhutellakseen vielä
Ilpotarta, ennenkuin kirjoittaisi hänen nimensä syytöskirjaansa.