Ilpotar oli kuullut kirkonmiehen tuomiosta ja rientänyt lahjoillaan lepyttelemään pappia ja papin vaimoa. Valtava siankinkku ja piirakkavakka oli tuvan pöydällä ja Ilpotar istui alakuloisena yksinään tuvan penkillä, papin vaimo kun oli mennyt ulkoaskareilleen.
— Rauha taloon, toivotteli Ilpotar hiljaisella äänellä luoden arasti silmänsä pappiin.
— Rauha vieraalle. Kuulit varmaankin kirkon tuomiosta ja tahdoit tulla minua puhuttelemaan, sanoi kirkkoherra.
— Niin. Armahtakaa Kiesuksen tähden! On niin kauheata joutua siihen tervapenkkiin, vaikeroi emäntä vapisevin huulin.
— Sen kyllä tiedän, mutta etpä ole jättänyt taikuuttasi, vaikka siitä niin moneen kertaan olen muistuttanut. Kristuksen tähden kyllä armahtaisin, kun tietäisin, että nyt jo alkaisit tästä lähtien palvella ainoata oikeata Jumalaa, etkä pakanallisia kotihaltijoitasi.
— Anon kaikkea anteeksi… jos vain ei sitä häpeää… tahdon rukoilla vain Jumalan äitiä… palvoa oikeassa uskossa ja…
Ilpotar oli polvillaan hengen miehen edessä ja nyyhkyttäen sopersi sekavia sanojaan.
— Ei sinun tule pyhimyksiä rukoilla, vaan yksin Jumalaa, olenhan sen sinulle ja teille kaikille seurakuntalaisilleni sanonut. Minä jätän, vaimo, vielä tällä kertaa rangaistuksesi täytäntöön panematta, mutta muista, että seuraavalla kerralla en anna enää armoa, jos taikuutesi jatkuu.
Ketterästi kiepsahti Ilpolan emäntä niiaamaan ja kiittelemään kirkkoherraa, alkaen vilkkaasti puhella muista maallisista asioista, huomauttaen lomassa siankinkusta ja piirakoistaankin:
— Toin vähän kirkkoherralle tuomisiakin. Piirakat jo tänään aamupimeällä paistoin, mutta en uskaltanut tulla ennemmin, kun ihan sydämeni vapisi siitä tuomiosta.