— Olisi ollut parempi, jos jätit anteesi tuomatta, sanoi kirkkoherra. —
Niiden vuoksi en rangaistustasi peruuttanut, enkä tee sitä milloinkaan.
Paremminkin voisit pienen lahjan antaa kirkolle, joka on vielä sinua
rangaistuksestaan säästänyt.
— Annan sillekin… otin jo mukaan äyrityisen. Tässä se on.
Ilpotar kaivoi kirjokorean esiliinansa taskusta kolikon ja laski sen pöydälle. Oli jo vähällä hökäistä, että voisihan hän Pyhälle Nikolaukselle, kirkon pyhimykselle, uhrata lampaan reidenkin, mutta sai kiinni sukkelasta suustaan, muistaen juuri kuulleensa kiellon pyhimysten palvomisesta.
Ilpotar poistui ja kirkkoherra asettui huoneessaan työpöytänsä ääreen jatkamaan kirjelmätään piispalle, ensin hetkisen harkiten, oliko hän tehnyt oikein armahtaessaan heikkoa naista ja olisiko hänen mestarinsa tehnyt myöskin samoin.
Seuraavana sunnuntaina istuivat Eskil Matinpoika ja Mikko Karppainen jalkapuussa kirkon eteisessä. Heidän ohitseen kirkkoon käyvät pitäjäläiset eivät voineet olla säälillä katselematta miesparkoja, joiden otsilta vierähteli tuskan hiki. Nahkakölteriin puettu nihti seisoi rangaistavien vieressä hajasäärin ja ilkkuvin ilmein ja hänpä lienee ollutkin ainoa, joka ei tuntenut sääliä rangaistustaan kärsiviä kohtaan. Nihti olikin marskin aikuisia huoveja, ja raakiintunut aikoinaan lukemattomissa ryöstöissä ja kahakoissa.
Jumalanpalveluksen loputtua, jossa harvat olivat olleet loppuun asti, tuli itse kirkkoherra laskemaan irti miehet jalkapuusta. Hänen viittauksestaan avasi nihti jalkapuiden salvat ja vaivoin liikkeelle lähteville miehille puhui kirkkoherra lempeitä sanoja.
Rangaistus oli kuitenkin käynyt liiaksi nuoremman miehen, Eskil Matinpojan luihin ja ytimiin, koskapa hän poistuessaan kyyräsi kulmainsa alta hengen miestä ja jupisi jotain muutostaan niin kauaksi, ettei kirkon käsi ylettyisi.
Siihen kuitenkin virkkoi Karppainen, joka rangaistuksen oli ottanut opikseen:
— Älähän uhittele… kyllä ne löytävät käsiinsä, niillä kun on kuitenkin mahtavammat haltijat kuin meillä.
Piispan käräjät.