Salopitäjän kaukaisimmillekin kulmille oli saatettu sana, että jokaisesta talosta on saavuttava kirkonkylään piispankäräjille, jotka nyt ensi kertaa pidettäisiin laajassa Salokulman pitäjässä, josta jo osia oli lohkeillut pienemmiksi kappeliseurakunniksi, mutta jotka hallinnollisesti kuuluivat vielä Pohjois-Savon eräjärvien keskellä sijaitsevaan emäpitäjään.
Lähemmäs vuosisadan oli jo erämaan kirkko hengenmiestensä kautta koettanut levittää lukutaidon ja henkisen elämän valoa erämaan yöhön, mutta siitä huolimatta ei kristinoppi ollut vielä ehtinyt juurtua kovinkaan syvälle kansan mieliin. Yleinen taikuus ja taikauskoiset tavat rehoittivat melkein pakanuuden aikoja pahempana ja niinpä piispa Iisakki Rothovius kirjoittaakin kuninkaalle valituskirjelmässään erämaan asukkaiden tavoista: »Taikausko isiltä perittynä rehoittaa vielä yleisesti ja hiippakuntaani hoitaessani olen huomiolle pannut, että kaikkinainen taikuus ja pahan palveleminen haltijain muodossa on vain enentynyt, vaikka sen olisi pitänyt papiston ahkeran ja uhrautuvan työn kautta vähentyä. Pahansuovat ihmiset heittäytyvät paholaisen kanssa liittoon, tuottaen siten lähimäisilleen suoranaista vahinkoa noituudellaan. Näin ollen on minun täytynyt kihlakunnanoikeuksien avulla saattaa tällaisia ihmisiä rangaistukseen.»
Nämä rangaistukset muodostuivat väliin liiankin ankariksi piispa Rothoviuksen aikana. Tuomittiinpa useita polttoroviollekin ja vasta piispa Juhana Gezelius'en aikana muuttuivat rangaistusmääräyksetkin lievemmiksi ja kirkko otti ne jälleen suurimmalta osalta huostaansa, käyttäen jalkapuuta ja mustaa penkkiä taikuutta ja muuta pahennusta harjoittavan ojentamiseksi. Piispankäräjissä tutkittiin syylliset ja tuomittiin rangaistukseen; käyttivätpä seurakuntien sielunpaimenetkin kirkon oikeutta rankaisutoimenpiteisiin.
Salokulman pitäjässä otettiin tieto piispankäräjistä mutisten vastaan. Olihan kevätlahnan kutu parhaillaan ja kaskien polttokin keskeneräisenä. Pitäjän perimmästä pohjukasta oli kahdeksan peninkulman matka kirkonkylään tietöntä taivalta ja vaikea oli sitä lähteä kesäisin kulkemaan ja venheitä maataipalien yli vetämään…
Mutta piispojen ankaria määräyksiä oli täytynyt totella ennenkin ja niinpä nytkin olisi ollut tie Turkuun selvä, jos määräyksen jätti täyttämättä.
Olihan yksi ja toinen utelias näkemäänkin piispa Gezeliusta, joka oli toimittanut kiertokoulut kaikkiin pitäjiin ja myöskin Salokulmalle ja tämän lisäksi oli hänen toimestaan saatu useita uskonnollisia kirjoja ja ensi kertaa kansalle jaettavaksi katekismus selityksineen.
Mikäpä auttoi muu, kun jättää lahna-apajien hoito vanhoille vaareille ja siirtää kaskien siementäminen muutamiksi päiviksi ja lähteä keskellä viikkoa kirkonkylään patikoimaan. Eväskontit ladottiin pitkien tervavenheiden kokkaan ja käen kukkuessa nuoren lehden lemua tuoksuvilla vaaroilla, työnnettiin venheet vesille.
Niille oli lähtö vaikeampaa, jotka tiesivät saavansa nuhteita tahi joutuvansa tekemisiin peljätyn jalkapuun kanssa. Jos jätti lähtemättä ja pakoili metsässä, ei sekään auttanut. Piispan asemiehet saattoivat ilmestyä kotipihalle silloin, kun vähimmin aavisti.
* * * * *
Juhlallisen jumalanpalveluksen jälkeen alkaa sitten piispankäräjät. Kirkko on ahdinkoon asti täynnä uteliasta väkeä, ja ne jotka tietävät tulevansa syytetyiksi, kyyräilevät nurkissa, miettien, miksi korveneläjän ei anneta olla omassa rauhassaan ja palvella rinnan uutta jumalaa ja kotihaltijoita.