— Simo Matinpojan ruumiillinen rangaistus olkoon viimeinen, jonka kirkkomme määrää tietämättömyydessä harhaileville syyllisille. Jatkakoon maallinen oikeus ruumiinrangaistusta, jos tahtoo, se ei kuulu meihin.
Palatessaan lahnavesilleen ja lopettelemaan kaskenkyntöjään, muistelivat seurakuntalaiset tyytyväisin mielin piispaansa, joka oli saapunut heitä ojentamaan ja rankaisemaan, mutta tehnyt sen lempeällä kädellä. Ja tämän käden jälki tuntui kantavan enemmän siunausta kuin kovan ja ankaran.
Suomen leijonat.
Oli lähestymässä Breitenfeldin tappelu. Ruotsin armeija kulki erään joen yli ja lähestyi harjannetta, jolle Tillyn armeija oli asettunut taisteluvalmiiksi. Ennen joen yli menoa oli kuningas ratsastanut rivien ohitse puhuen innostavasti joukoille. Suomalainen ratsuväki oli jo edellisissä taisteluissa saanut tärkeimmän paikan oikean siiven kärjessä ja samalla paikalla se nytkin oli valmiina uljaan everstinsä Stålhandsken johtamana. Ratsastaessaan tätä kunniakasta joukkoa tarkastamaan, ojensi kuningas Stålhandskelle kätensä ja kun ratsurykmentin eläköön-huudot olivat vaienneet, lausui kuningas:
— Suomalaiset! Teillä on taistelurintamassa se tärkeä sija, jonka edellisissä taisteluissa jo osoititte ansaitsevana verrattomalla uljuudellanne. Kun nyt käymme ratkaisevaan taisteluun, on meidän voittomme ja sen kalliin asian menestys, jota varten olemme tulleet vieraalle maalle, riippuva suurimmaksi osaksi teidän miekkojenne kärjestä. Minä luotan teihin ja uljaaseen everstiinne ja tiedän teidän täyttävän tehtävänne niinkuin ainoastaan suomalaiset ratsumiehet pystyvät sen tekemään. Jumala kanssanne!
Raikas eläköönhuuto kajahti suomalaisten joukosta ja armeija lähti raskaasti liikehtimään eteenpäin. Aamu oli kirkas ja saattoi hyvin nähdä keisarillisten joukkojen päälliköt ja heidän keskellään Tillyn harmaan, pienen ratsunsa selässä. Tämä peljättävä sotapäällikkö oli tottunut aina voittamaan, mutta kerrotaan hänen nyt seuratessaan Ruotsin armeijan joen yli kulkua ja sitä ankarata järjestystä, jolla tämä asettui taisteluasemiin käyneen kalpeaksi ja unohtaneen vastata kenraaleilleen ja mutisten itsekseen: »Olen pitänyt sitä hiirenä, mutta siitä on taitanut paisua härkänen, jolla on vielä sarvetkin», tarkoittaen näillä »sarvilla» suomalaisten joukkoja.
Parin kanuunan-kantomatkan päässä pysähtyi Ruotsin armeija hetkiseksi ja Kustaa Adolf luki paljastetuin päin, miekan kärki alas laskettuna, lyhyen rukouksen. Sitten lähti sotajoukko jälleen liikkeelle ja kohta oli Europan kaksi pelottavinta armeijaa vastatusten ja kaksi sen etevintä sotapäällikköä tarkasteli äänettömällä uhmalla toisiaan. Ruotsalaisten etumaiseksi sijoittunut tykistö odotti merkkiä ja kun keisarillisten kolme kanuunaa lähetti ruotsalaisten riveihin laukauksen saamatta mitään aikaan, antoivat ruotsalaiset vuorostaan putkensa laulahtaa, ja keisarillisten vasemmalla siivellä, suomalaisia vastapäätä, tuiskahti yksi korkeammista upseereista hevosineen maahan.
Ennen kanuunain laukauksia oli Stålhandske sanonut pojilleen, että tarkkaisivat, kenen laukauksista ensinnä mies kaatuisi, joutuisi voittokin näille.
»Hurraa! Voitto on meidän», huusi Stålhandske ja iloisesti vyöryi hurraa-huuto läpi armeijan. Pian oli molemmin puolin tykkituli täydessä käynnissä ja savupilviin peittyivät molemmat sotajoukot. Stålhandske piti varalla, kurkotellen ratsunsa selässä, milloin vihollisen vasen siipi lähtisi hyökkäämään. Kohta hän huusikin miehilleen:
— Olkaa valmiina ja tarkastakaa vielä kerran panokset karpiineissanne!