Stålhandsken joukoissa oli totuttu jonkunverran vapaille tavoille ja riveistä sateli innostuneita huudahduksia:
— Valmiina ollaan ja vastaan sylkäistään! Antaa tulla vain vaikka itse keisarini Ja kaikki jesuuiitat lisäksi… kyllä täällä vastaan otetaan!
Alkoi kuulua tykin jyskeen seasta toisenlaistakin tärinää, joka pani maan pinnan värähtelemään ja keisarillisten sotahuudon »Jeesus Maaria!» saattoi erottaa vähitellen lähenevän.
Keisarillisten joukot tulivat näkyviin ja silloin kajahtivat suomalaisten rivit tunnetun huutonsa:
— Hakkaa päälle!
Vimmatulla voimalla iskivät suomalaiset ja muutaman minuutin kuluttua vetäytyi vihollisen ratsuväki takaisin. Suomalaisten musketöörit, jotka oli sijoitettu ratsuväen lomiin, tähtäsivät tarkasti ja pappenheimiläiset menettivät paljon miehiään jo ensimmäisellä hyökkäyksellä. Stålhandske siveli hyvillään partaansa, antaen ratsunsa laukata rivien edessä.
— Rivit järjestykseen ja valmiina vastaanottamaan uutta hyökkäystä! huusi hän ja hetken perästä alkoi kamppailu uudelleen, mutta nytkin pappeinheimiläiset päällikköjensä karjunnasta huolimatta hajosivat pakoon.
— Sillä tavalla pojat! riehahti Stålhandske.
— Kun näin jatketaan, saa tulla vaikka itse paholaiset vastaamme.
Pappenheimiläisten vaaroja halveksiva päällikkö oli jo itsekin verissään, mutta ajoi uudelleen miehensä rajuja suomalaisia vastaan. Näiden rivit eivät edes notkahtaneet ja Stålhandske lennähteli kuin raketti pienen hevosensa selässä käyttäen omalaatuista komennuskieltään.