— Hoi siellä, antakaa tilaa musketööreille! Sillä tavalla! Niin käy kuin heinänteko! Hei, hei tiukasti eteenpäin vain!
Kokonaista seitsemän kertaa uudistui sama näytelmä. Oli muutettu eri joukkojakin vihollisen vasempaan sivustaan, mutta kaikki peräytyivät peläten hirveitä suomalaisia ja heidän leijonaansa, jota ei miekka eikä musketin kuula tavannut.
Keisarillisten vasen siipi oli joutunut viimeisessä hyökkäyksessä hajalleen ja Tillyn tykistö turvattomaksi. Stålhandske karkuutti kysymään lupaa kuninkaalta sen valloittamiseen ja kohta lennähti taas seitsemänsataa suomalaista säilää kuin vihaista tulikielekettä ulos tupesta ja suomalaisten ratsut painautuivat mataliksi maata vasten ja hurja »Hakkaa päälle» huuto lainehti raskaina rytmeinä. Tykistön suojaksi jätetty joukko suistui hurjaan pakoon ja muuan kuoleva pappenheimiläinen kohosi ryntäilleen huudahtaen:
— Ovatko nämä Hakkapelitat ihmisiä?
— Suomalaisia, suomalaisia! huusi ohi lentävä Stålhandske. Suomalaisten valtaamat kanuunat olivat pian täydessä toimessa Tillyn omia joukkoja vastaan ja näin kahden tulen väliin joutuneena eivät keisarilliset kestäneet, vaan hurjan sekasorron vallassa pakenivat joka suunnalle kuulematta vanhaa päällikköään, joka hermostuneena purskahti itkuun.
Kun taistelun loputtua ojentuivat Ruotsalaisten rivit järjestykseen, ratsasti kuningas Stålhandsken rykmentin eteen, kohotti kätensä ja sai sanotuksi vain yhden, liikutuksesta värähtävän lauseen:
— Minun suomalaiset leijonani!
Ruotuvääpelin miekka.
Helmikuinen päivä oli keskitienoillaan kirkastanut pilvettömäksi ja muutaman pienen tuvan seinustalla koetti talvisesta vakuudestaan hieman lempeämmäksi muuttunut aurinko sulatella äsken taivaalta tipahtaneita lumihiutaleita. Ne värisivät kylmässä, eivätkä vielä ottaneet sulaakseen. Luopuen tästä toivottomasta sulatteluyrityksestään, kurkisti päivä tuvan ikkunasta sisään ja löysi seinältä vanhan miekan ja alkoi sen keskipalkoilta kirkkaaksi hijotulla terällä leikitellä.
Vanha ruotuvääpeli Antti Hakkarainen istui tupansa pöydän ääressä ja huomasi tämän päivänsäteitten leikittelyn miekkansa terällä. Hän oli sitonut sen miekan kupeelleen lähtiessään kolmikymmenvuotiseen sotaan ja Stålhandsken ratsuväki-rykmentissä oli hän sitä kunnialla kantanut. Se oli suomalaisen sepän takoma ja karkaisema, eikä sitä painonsa vuoksi voineetkaan poikaset liikutella. Hänellä olikin ranteissa jäntereet sinä aikana olleet suunnilleen samanvahvuiset kuin nyt koko käsivarret ja Breitenfeldin tappelussa oli kuumimman taistelunaikana sattunut Kustaa Adolf ratsastamaan ohitse ja huomatessaan Hakkaraisen raskaan miekan tekevän hirvittävää tuhoa vihollisjoukossa puhjennut innostuksesta lausahtamaan: