— Sillä tavalla! Noin puhtaan jäljen tekee vain suomalainen miekka suomalaisen miehen kädessä.
Taistelun jälkeen tarkastaessaan armeijaansa huomasi kuningas rivistä Hakkaraisen järeän naaman, jota sankka parta reunusti. Lyhyeen tapaansa kysäisi kuningas:
— Nimesi?
— Hakkarainen, herra kuningas.
— Sinähän ruhjoit pappenheimiläisia eilen tuolla raskaalla miekallasi kuin korsia. Ylennetään korpraaliksi.
Rivien hurratessa teki Hakkarainen kunniaa suomalaisen sepän takomalla miekallaan.
Koko pitkäaikaisen sodan lukemattomissa taisteluissa sai hänen miekkansa tehdä tunnettua jälkeään, eikä sen terään tullut naarmuja, vaikka se usein rämähteli vihollisen rautapaitoihin ja musketin piippuihin. Sen kunniakkaasta käyttämisestä oli hän vähitellen kohonnut vääpelin arvoon.
Nyt riippui miekka kunniasijalla hänen pienen tupansa seinällä. Vähäistä elatusapua nauttien ja siihen lisää verkonkutomisella ja muulla näpertelyllä hankkien kulutti Hakkarainen elämänsä loppuvuosia. Kun auringon säteet kimaltelivat miekan kuluneella terällä, heräsi vanhuksen mieleen monia muistoja menneiltä päiviltä.
Kun Hakkarainen oli palannut kolmikymmenvuotisesta sodasta, kokoontui usein seudun talonpoikia ja muita miehiä vanhan ruotuvääpelin tupaan. Kunnioituksella katseltiin seinällä riippuvaa miekkaa ja saattoipa joku koskettaa sitä kädelläänkin. Sehän on kantanut kunnialla kaukana vierailla mailla pohjoisen maan mainetta ja sillä on taisteltu oikean ja suuren asian puolesta.
— Et taitaisi tuota miekkaasi vaihtaa… johonkin arvoesineeseen tahi omaisuuteen, sanoo joku Hakkaraiselle.