Vähitellen loppui kahakka ja molemmat riitapuolet kopeloivat saamiaan kuhmuja ja valelivat vedellä naarmujaan. Ei toki ollut yhtään syvempää haavaa sattunut.
Savolaisilla oli hyvä onni, kun maavouti sattui olemaan parhaillaan tarkastusmatkoilla näilläkin vesillä ja muutama kaskiaholaisten mies hyvillään riidan ratkaisijan saapumisesta souti voimiensa takaa vartioluodolle. Vouti tiukkasi riidan syytä ja kun sai tarpeellisen selvityksen, kivahti suopeltolaisille:
— Menkää siitä joutuun omille vesillenne, tahi muuten saatte raudat sorkkiinne. Vai vielä harjotetaan näitä kahakoita vanhaan malliin. Itsekukin pyytäköön omilta rantueiltaan ja koskiapajat ovat vain, kuten tiedätte, yhteisiä.
— Ähä kutit! siinä sen kuulitte, ilkahtaa Saunarannan Juortana sitoen kättään johon Eräukon airon lapa oli naarmun vetänyt. — Ja nyt lähtekääkin hyvin joutuun, tahi annamme vielä purjeet päällisiksi.
Vihasta kiehuen hyppäsi Eräukko venheeseensä, komentaen toisetkin lähtemään.. Vähän noloina lähtivät toiset veneilleen, mutta etäämpänä kotirantaansa kohti souteleva Sipi naurahteli vain rauhallisesti. Hän tiesi, että kun kiivasluontoiset sukulaisensa lähtevät ja aikoja vähin kuluu, on taas naapurisopu ainakin näennäisesti ennallaan, vaikka jotain saattaa hampaan koloon jäädäkin turhasta kahinasta.
Viiden sadan retki.
Talvinen kuu valaisi eräänä tammikuun iltana v. 1657 muuanta pientä huonetta Tycoczin linnassa Narov-joen varrella, jossa viidensadan suomalaisen rakuunan päällikkö Didrik von Rosen neuvotteli muutamien alipäällikköjensä kanssa tilanteesta, johon he linnaa puolustaessaan olivat joutuneet. Näki hyvin ikkunasta linnaa ympäröivän lohduttoman tasangon ja linnaa piirittävän liettualaisen sotajoukon leiritulet. Oli keskitalvi parhaillaan ja vuoden alkupäivinä oli suuri armeija piirittänyt linnan, jota nämä viisisataa suomalaista olivat kuningas Kaarle X Kustaan määräyksestä joutuneet puolustamaan. Kolme viikkoa oli tuo urhoollinen joukko kestänyt suuren ylivoiman hyökkäyksiä. Kuningas oli luvannut tulla avuksi joukkoineen läntisestä Puolasta, mutta häntä ei vain tuohon yksinäiseen ja kolkolla paikalla sijaitsevaan linnaan kuulunut. Nyt oli jo puolustautuminen melkein mahdotonta, kun ruokavaratkin olivat tyystin lopussa.
— Toista viikkoa olemme jo eläneet puolilla ruoka-annoksilla ja nyt pitäisi lopettaa syöminen melkein kokonaan, sanoi von Rosen upseeritoverilleen. — Jos antaudumme, on se samaa kuin tulla hakatuksi maahan ja sitä paitsi olen luvannut kuninkaalle olla jättämättä linnaa viholliselle.
— Voisimmehan ehkä tästä lupauksesta huolimatta koettaa raivautua vihollisen läpi ja pyrkiä kuninkaan armeijaan, esitteli joku upseereista.
— Mahdotonta päästä elävänä sellaisen joukon läpi ja puolalaisia vilisee joka haaralla, joten kuninkaan luokse pääseminen on yhtä mahdotonta, päätteli eversti Rosen.