— Sillä keinoin ainakin pääsemme kitumasta, johon joudumme ylivoiman edessä, sanoi Urpelainen.
Eversti Rosen oli katsellut ikkunasta ulos ja pyörähti Urpelaisen eteen.
— Ehdotuksesi on todellakin oivallinen, vai mitä muut sanovat?
Eversti kääntyi ja katsoi tovereitaan tiukasti silmiin.
— Sitenhän voimine kuollessamme hävittää enemmän vihollisia kuin eläessämme, virkkoi joku upseereista.
— Ehkä kysymme miehistönkin mielipidettä, minkä kuoleman he mieluummin valitsevat.
— Sen teemme, sanoi eversti ja lähti heti neuvottelemaan miehistön kanssa.
Rykmentin saarnaaja, Tuomas Havu pakeni huoneesta. Hänen mielestään olisi parempi kaatua miekan edessä, kuin joutua sillä tavoin kuolemaan. Hän olisi paennut, mutta minnekäpä voi, kun vihollisen rautainen vanne puristi linnaa joka puolelta. Joka päivä hän oli tähystellyt valleilta ja linnan tornista länttä kohti turhaan odottaen kuninkaan apujoukon ilmestymistä. Sitä ei tullut ja taas täytyi suomalaisten uhrata vieraan maan hallitsijan vallan unelmille henkensä.
Häneltä oli jäänyt Turkuun nuori morsian, joka siellä odotteli häntä palaavaksi. Ei edes tervehdystä voinut lähettää. Ehkäpä muillakin oli omaisensa ja rakastettunsa kotimaassa, mutta heidän täytyi tietysti nyt valita jompikumpi viimeisistä keinoista.
Tuomas Havu tahtoi kuulla, mitä miehet sanoisivat linnan räjäyttämisaikeesta. Tavatessaan kaivannoissa ensiksi vahtisotilaita, huomasi hän heidän kasvoillaan päättävän ilmeen, eikä hituistakaan alakuloisuutta.