— Kas näin myöhään vielä liikkeellä… luulenpa, että pian saatte työtä, voidellaksenne viidensadan suomalaisen sielut tulevaan elämään; sillä huomenna pamahtaa tämä kurjuuden pesä iloisesti ilmaan, sanoi joku sotilaista.
- Onko se jo päätetty? kysyi Tuomas.
— Onpa niinkin.
— Herra meitä armahtakoon!
— Kyllä kai se nyt on kuitenkin meidät unohtanut niinkuin kuningaskin.
Tuuli vinkui valittavasti kaivannossa ja repeilevät pilvet taivaalla näyttivät kuin pakenevan tätä hyljättyä paikkaa. Tuomas veti kauhtanataan tiukemmin ympärilleen ja lähti linnan suojiin. Muutamassa käytävässä tapasi hänet everstin ajutantti Niilo Skalm ja pysäytti Tuomaan lyöden häntä toverillisesti olalle. He olivatkin molemmat Turusta lukiotovereita ja olivat täälläkin olleet usein yhdessä.
— Kuulehan, veli! sinun täytyy lähteä viemään meidän terveisemme kotimaahan, kun meistä nyt ei yksikään sinne pääse, sanoi Skalm Tuomaalle.
— Miten?… lähteä…?
Tuomas ei tätä toverinsa puhetta käsittänyt.
— Niin, niin. Puumme sinut katoliseksi papiksi ja sellaisena sinulla on esteetön kulku. Tänä yönä saatan sinut piilopaikkaan eväillä varustettuna ja siellä sinä odotat kunnes linna on räjähtänyt ja seuraavana yönä lähdet matkalle.