— No niin, sinä valmistaudut lähtemään parin tunnin kuluttua, sanoi Skalm ja meni hänkin kirjoittamaan kirjettä morsiamelleen, joka oli hänellä jossain Taivassalon seutuvilla.
Ennen aamun koittoa ryömi Tuomas luolaan Skalmin saattamana. Kädenpuristus ja toveri hävisi, ja Tuomas jäi odottamaan päivää ja mitä se olisi tuova mukanaan. Ennen linnasta lähtöään oli hän pitänyt jumalanpalveluksen ja jakanut ehtoollisen ja jokainen oli tästä tahtonut päästä osalliseksi.
Päivän valjettua aloittivat kuolemaan vihityt suomalaiset taas urhoollisesti puolustautua. »Viimeiseen asti», oli eversti Rosenin määräys kuulunut, mutta se viimeinen hetki näytti varmasti jo tulevan ennen iltaa.
Tuomas makasi luolassaan ja kuunteli tykkien jyrinää, joka väliin pani maan vavahtelemaan. Illan hämärtyessä taukosi kanuunoiminen ja Tuomas arvasi piirittäjien valmistautuvan hyökkäykseen. Se tapahtuikin pian liiviläisten huutaessa ja hurratessa. Tuomas ei malttanut kalliokielekkeen pensaiden suojassa olla varovasti tirkistämättä tapahtumain kulkua. Linna oli antautunut ja taistellen vetäytyivät viimeiset suomalaiset linnan sisäkertoihin. Nyt…! takoivat Tuomaan suonet ja pian kuuluikin hirveä pamaus ja valtava tulipatsas ja savumeri pölähti taivaalle. Ilman paine löi Tuomaan melkein tajuttomaksi ja viskasi tähystyspaikaltaan muutaman askeleen päähän. Hädin tuskin ehti hän ryömiä koloonsa, kun alkoi sataa kiviä, soraa ja silvotulta käsiä ja jalkoja. Oli ollut melkein jo pimeä räjähdyksen sattuessa ja hetkeksi valaistunut seutu oli nyt vielä pimeämpi. Vähitellen alkoivat tähdet ja nouseva kuu valaista ja Tuomas lähti liikkeelle pohjoista kohden.
Viidestä sadasta suomalaisesta oli vain yksi jäänyt terveisiä tuomaan ja saattoikin perille kaikki nämä terveiset, jotka niin välittömästi puhuivat siitä kalliista uhrista, minkä suomalaiset rakuunat antoivat kuningas Kaarle X Kustaan valloitus- ja sotainnolle.
Nälkävuoden joulu.
Vuosi 1696 oli loppuun kulumassa. Talvi oli tullut aikaiseen. Jo joulukuussa olivat kinokset niin korkeita, että saloseutujen pienet mökkitönät olivat hautautuneet lumeen niin kokonaan, että ikkuna ja oviaukko oli täytynyt lumeen kovertaa.
Kaksi katovuotta oli ollut peräkkäin ja nälkäisiä laumoja horjui pitkin teitä, etsien toisista maakunnista jotain ravintoa henkensä pitimiksi, mutta kun kato oli kohdannut kaikkia seutuja melkein yhtä ankarana, ei apua voitu antaa. Se mitä voitiin, oli jo syksytalvesta jaettu ja moni oli jakaessaan, tahi ryöstön kautta joutunut niin tyhjäksi, että sai kärsiä itse puutetta. Taloissa teurastettiin karjat niin, että muutamia vain jäi ja hevosetkin joutuivat nälkäisinä kulkevien laumojen hädän lievitykseksi.
Oli enää vain muutamia päiviä jouluun, ja Rautalammin kirkkoherran, Johan Porthanin pappilaan oli tullut taas muuan kaksikymmenhenkinen joukkue anomaan leipää. Sitä oli jaettu kaiken talvea nälkäisille ja Porthan näki jo viljalaarinsa kuivuvan niin vähiin, ettei mitenkään sen sisällöllä kevääseenkään pääsisi. Papin vaimo oli viime päivinä koettanut kieltää pappia leivän jaosta ja tehnyt pieniä kassojakin oman hengen pitimiksi. Kymmenittäin oli haudattu joka sunnuntai nälkään nääntyneitä, joista oli jo viime viikkoina ollut runsaasti puolet oman ja naapuripitäjäin väkeä. Pitäjään oli tullut vähän viljaa viime suvena ja omat nälkäiset ehkä olisi voitu auttaa talven yli, mutta muualta kulkevat laumat vähensivät viljavarat niin, että joulun kynnyksellä sai kirkkoherra Porthan merkitä kuolleiden luetteloon hyvin monien oman pitäjän henkilöiden kohdalle: Nälkään kuollut.
Tätä kauheata kuolemaa peläten oli Porthanin vaimokin alkanut napista yhä jatkuvasta pappilan leipien jakamisesta. Ja nytkin oli taas tuvassa yksi etelä-pohjanmaalta vaeltanut joukko anomassa edes pientä palaa leipää. Kahdella vaimolla oli ollut rintalapsi ja niistä toinen jo kuollut, kun äidin rinnoissa ei ollut enää mitään antamista. Toisen äidin lapsi oli vielä elossa, mutta murtuisi nähtävästi pian sekin.