Papin vaimo tuli miehensä työhuoneeseen.
— Siellä on taas yksi joukko, jolla on pieni lapsikin. Jos tätä menoa jatkuu, olemme keskellä talvea leivättömiä. Kai minun pitäisi heille taas antaa edes vähäisen.
— Tietysti heille on ainakin ateria annettava, sanoi kirkkoherra. —
Leipää vähän ja keittoa enemmän ja lapselle on annettava maitoa.
Papin vaimo lähti raskaasti huoaten ja pitäjän haudankaivaja astui huoneeseen. Väsyneeltä näytti tämä mies, joka heikolla ravinnolla ei jaksanut apulaisineenkaan avata hautoja niin paljon kuin vainajia ilmestyi.
— Siellä on ankara pakkanen ja maa taitaa jäätyä aivan käsiisi, virkkoi kirkkoherra.
— Niin on ja maantieltä tuotiin taas kuusi kinokseen uupunutta. En minä jaksa enää hautoja kaivaa kaiken maan väelle. Avasin siellä taas eilen ja tänään yhden ja siihen olisi entiset mahtuneet, mutta nyt tuli nämä lisää. Pitänee latoa niitä jo päällekkäin.
— Ei niin saa tehdä. Meidän on onnettomille edes maata suotava riittäväksi lepopaikaksi, kun leipää ei ole heille saatu riittämään. Hauta täytyy leventää, sanoi Porthan.
— Sitten saa kirkkoherra hankkia lisää yhden miehen. Vain kaksi apulaista on minulla, mutta nälkäänsä huutavat joka hetki, eikä työstä tule mitään. Jouluun asti tuota vain minäkin jaksanen, eikähän tuohon enää olekaan kuin pari päivää.
— Niin, ylihuomenna taitaa olla jo joulun aatto. Murheellinen joulu tästä nyt tulee.
Haudankaivaja poistui ja viluisena korviaan hieroen paarasti kinoksen läpi maantielle. Kirkkoherra jäi huoneeseensa miettimään, mitä laupias Jumala oikein aikoi tällaisella kurjuudella. Mitään suurempaa syytä ei sielunpaimen löytänyt kysymykseensä ja tuntuipa niinkuin hänen hiljainen, nöyrä mielensä olisi tälläkertaa napissut taivahista vastaan, joka antoi niin paljon kurjuutta yhdellä kertaa.