* * * * *
Joulun aatto koitti ja pureva viima puhalsi pohjoisesta. Kinoksiin kaatuneita tuli yhä lisää pitäjän ruumishuoneeseen. Haudankaivaja istui tylsänä tuvassaan ja veisasi keskellä päivää jouluvirttä. Hänen järkensä valo oli sammunut. Kuultuaan tämän tuli kirkkoherra yhä surullisemmaksi. Pappilassa ei oltu mitään jouluvalmistuksia laitettu ja lapset kyselivät, eikö nyt joulu tulekaan. Äiti ei joutanut edes uteliaiden lastensa kysymyksiin vastaamaan. Jouluavun anojia oli tullut taas ja vielä tänään oli papin vaimo päättänyt jakaa vähän jokaiselle.
Kun viimeiset avunpyytäjät olivat lähteneet, sanoi papin vaimo miehelleen:
— Nyt meidän täytyy sulkea jo ovemme. Muuten joudumme pian itsekin horjumaan maantielle.
— Niin… ehkä se niin on… virkkoi pappi hajamielisenä. — Tuskin sitä voidaan jouluaamuna kirkkoonkaan mennä.
Ilta hämärtyi ja kolmihaarainen kynttilä sytytettiin papin tuvan pöydällä.
— Tuntuu melkein ylellisyydeltä tämäkin, että kolme kynttilän sydäntä on yht'aikaa tuikkamassa, virkkoi papin vaimo.
— No, onpa siihen sijaan jouluillan ateriana vain talkkunapuuroa. Ei meitä Herramme voi syyttää tuhlauksesta, eikä siitäkään, ettemme olisi antaneet vähästämme hätäisille. Hän itse saa ratkaista, millä pääsemme kesään ja siitä uutiseen.
Jouluvirsi veisattiin ja jouluyön evankeliumi luettiin niinkuin ennenkin. Jouluvirren aikana tuli haudankaivaja tupaan ja kun virsi oli loppunut, alkoi hän höpittää:
— Lapsi on syntynyt Betlehemissä, mutta haamut horjuvat vain avonaiseen hautaan… Tulin pyytämään kirkkoherralta kirkon avaimia. Hehän voisivat horjua yksintein kirkkoonkin ja kuorissa langeta polvilleen anomaan Kristuslapselta armoa.