— Vie sana lukkarille, että tulee noutamaan pois tuon onnettoman, sanoi pappi vaimolleen.
Kun haudankaivaja oli viety tupaansa ja edelläveisaaja palasi »pappilaan lämmitelläkseen papintuvassa, näki hän uuden nälkäisen joukon hitaasti hoippuvan maantiellä. Pappilaan asti eivät he kuitenkaan päässeet, vaan jäivät hautausmaan nurkalle kinokseen kylmässä korkeudessa väräjävien tähtien alle.
Sotaisa kuningas.
Oli kylmä ja kirkas talvi-ilta uuden vuoden aikoina v. 1700. Mälari oli äsken jäätynyt ja sinertävissä korkeuksissa tuikkivat tähdet kiilsivät sen sileällä pinnalla. Kuului kulkusten kilinää, kun iloista hoviväkeä ajoi Drottningholmiin, leskikuningatar Eleonoran huvilinnaan, jossa hän piti yhtämittaisia iloisia pitojaan ja koetti saada sinne hoviväen mukaan pojanpoikansakin Kaarle XII, joka harrasteli enemmän metsästystä ja miekkaleikkejä kuin hoviväen pitoja. Nytkin oli leskikuningatar pyytämällä pyytänyt nuorta kuningasta mukaan pitoihin, mutta tämä oli siihen vain vastannut:
— Metsästän mieluummin karhuja kuin nuoria hovineitoja.
Mitäpä auttoi leskikuningattaren kauhistuminen. Nämä eivät olleet ensimmäiset suorasukaiset sanat, mitä hän oli Kaarlen suusta saanut kuulla.
Nuori hoviväki kokoontui nytkin Drottningholmin kirkkaasti valaistuihin saleihin. Mukana oli vanhempiakin ja kuninkaan isoäiti neuvotteli heidän kanssaan, miten saisi Kaarlen tulemaan juhliin. Kaarle oli ollut tänäänkin karhujahdilla ja yksi naaraskarhu oli hänen verkostaan päässyt karkuun. Kuningas suunnitteli huomiseksi uutta metsästystä ja erään toverinsa kanssa ratsasti tähtikiiluisen Mälarin yli isoäitinsä linnaan, jossa kreivi Hård, hänen karhujahtiin innostunut toverinsa makasi sairaana. Nyt tuli Kaarle tiedustamaan hänen vointiaan ja pyytämään mukaan huomiselle retkelle antaen toverinsa toimeksi käydä Hârd'ia puhuttelemassa, itse vetäytyen tulisoihduilla valaistun pihamaan varjoisaan soppeen koettaen pysyä tuntemattomana.
Toveri palasi pian kertoen Hârd'in olevan niin sairaan, ettei voisi tulla mukaan huomiselle retkelle. Kuningas nyrpisti nenäänsä tyytymättömänä, varsinkin kun leskikuningattaren tallimestari soihtuja kantavien palvelijain kanssa tuli pyytämään, että kuningas kunnioittaisi edes lyhyellä käynnillä alkaneita pitoja.
— Sama se, voimmehan pistäytyä, virkkoi Kaarle ja sai samalla päähänpiston ratsastaa nurin muutaman, pihamaan yli hillovateja kantavan, silkkisukissa hiipottelevan palvelijan. Leikki oli liian kovakouraista ja pelästynyt mies sai nenänsä veriin. Iloisesti nauraen nakkasi kuningas hänelle kultarahan ja astui linnaan, jossa hänet tavanmukaisin arvonosoituksin otettiin vastaan ja johdettiin juhlahuoneisiin.
Iloinen, silkissä kahiseva seurue antoi tietä salin yli raskaissa ratsusaappaissa astuvalle nuorelle kuninkaalle, joka nytkin, samoin kuin muulloinkin joutui hieman hämilleen naisseurassa. Hoviväki hymyili hänen kömpelöille ratsusaappailleen ja takilleen, joka oli vielä karhun veressä. Kiusaantuneena, mutta ylpeänä silmäili kuningasnuorukainen hymyilevää hoviväkeä ja hänen isoäitinsä kiiruhti saattamaan kuningasta erääseen sivuhuoneeseen houkutellakseen hänet siellä pukeutumaan sotajumala Marsiksi ja ottamaan osaa naamiohuveihin. Leskikuningattarella oli yhtä paljon huolta tästä itsepäisestä, rajusta ja takkuisesta nuorukaisesta, kuin ennen muinoin pojastaan Kaarle XI:sta. Nuori kuningas ei osannut edes ranskaakaan ja hänelle olisi pitänyt opettaa hienoja kuninkaallisia tapoja, mutta niistä ei itsepintainen nuorukainen välittänyt. Kaarle XII oli jo poikasena lukiessaan Curtiusta sanonut, että hän tahtoisi tulla Aleksanteri Suuren kaltaiseksi ja hukkaan meni huolestuneen leskikuningattaren yritykset itsepäisen nuorukaisen taivuttamiseksi hovitapoihin.