Lunta oli tullut pohjoisempana jo vahvasti maahan ja väsymättömänä raahusti rykmentti eteenpäin kuun valaistessa hohtavia hankia. Vaatteet samoin kuin hikiset hevosetkin muuttuivat huurteesta valkoisiksi ja niinkuin aaveet huojuivat miehet eteenpäin kuun sinertävässä valossa. Muutaman luostarin kupeella väjyi kasakkalauma suomalaisia, mutta kun nämä muutaman pyssyn kantaman päässä huojuivat eteenpäin, valtasi kasakat hämmästys ja neuvottomuus. Luostarin portista astui ulos muuan rukouksissa ollut munkki ja nähtyään suomalaiset, lausui rintaansa lyöden:
— Katsokaa, Liettuassa kaatuneiden suomalaisten haamut palaavat kotimaahansa!
Munkin sanat herättivät kauhua kasakkajoukossa. Turhaan odotettiin päällikön hyökkäyskäskyä, vaikka miekatkin olivat jo siltä varalta paljastetut. Totta tosiaan! Haamujahan nämä olivatkin ja heitä oli seurailtu.
Kasakat poistuivat ja suomalaiset saivat jatkaa rauhassa matkaansa. Ja muutamien päivien perästä tuli näkyviin Riian kaupunki, jonka portille vanhus johti suomalaisensa. Riiassa oli kuninkaallinen varusväki ja saatuaan kaupungissa lepoa ja hoitoa, voivat suomalaiset nyt jo helpommin jatkaa kotimatkaansa.
Kun vanhus oli saanut kuoleman väsyneen joukkonsa ihmisasunnoihin, laskeutui hänkin vuoteelle ja ojensi ristityt kätensä ylös. Samalla kuin hänen silmissään oli kirkas loiste, kuiskaili hän jotain kiitosta matkan johdosta sille, joka oli näyttänyt hänelle tien.
Napuan sankarit.
Valju täysikuu kohosi verkalleen Ilmajoen metsien takaa ja valaisi Isonkyrön pappilan vierastapaa, jossa istui hämärähetkeä viettämässä toistakymmentä soturipukuista miestä. Porin rykmentin upseerit olivat kokoontuneet päällikkönsä eversti von Essenin kutsusta keskustelemaan huomispäivän odotetusta taistelusta.
Oli helmikuun 18 päivä v. 1714. Pari päivää oli viisituhatmiehinen Suomen armeija odottanut täydessä taistelujärjestyksessä vihollista Napuen kylän kentillä. Juuri äsken oli palannut tiedustelijajoukkue, ilmoittaen ruhtinas Galitzinin 15-tuhatmiehisen armeijan kanssa olevan täydessä marssissa Isoonkyröön.
Taistelusuunnitelma oli tehty paria päivää aikasemmin, jolloin eversti von Essen oli ehdottanut peräytymistä Vöyrin metsäisemmille seuduille, jossa olisi vähälukuiselle Suomen armeijalle ollut paljon paremmat puolustautumisen mahdollisuudet. Ratsuväen päällikkö de la Barre oli kuitenkin saanut kiivaasti vaadittuaan taistelupaikaksi Napuen kentät viittailtuaan von Essenille, että tämä mahdollisesti pelkää avonaista taistelupaikkaa. Ylikomentaja, kenraalimajuri Armfelt oli ollut samaa mieltä, että Napuen kenttä olisi sopivin taistelupaikaksi ja niin olivat joukot sijoitetut Napuen kylään.
Kuu valaisi pappilan vierastavan niin valoisaksi, että saattoi hyvin nähdä, miten eversti von Essen istui synkkänä ja tuijotti kuun valoläikkään permannolla. Piippu oli sammunut hänen kourassaan ja otsa oli käynyt syviin uurteisiin. Kirkkoherra Aejmelæuksesta oli äänettömyys niin painostava, että hän nousi ja sytytti kynttilät. Eversti Essenkin suoristi ryhtiään, nousi seisoalleen ja virkkoi toisille upseereille: