— Kyllä. Sen he ovat tehneet, herra eversti.
Eversti Essen käännähti selälleen ja hänen haavoitettu ruumiinsa nytkähti. Kerran vielä kohosi rinta ja vapisevilta huulilta tuli kuiskauksena sanat:
— Ja sittenkin on kaikki menetetty.
Eversti Essenin viereen polvistunut sotilas aikoi ottaa päällikkönsä syliinsä kantaakseen hänet turvallisempaan paikkaan, mutta huomasi jo hengen hänestä lähteneen.
Ympärillä oli hiljaista. Vihollinen ampui vain Napuen kylässä voittolaukauksia.
Pohjan tuntureilla.
Raudankova pakkanen oli purrut lumen heliseväksi. Sen ääni askelten alla muistutti helisevän teräksen ääntä, kun pieneksi kutistuneen Suomen armeijan tähteet pyrkivät tunturien yli kotimaahansa. Vielä kerran oli täytynyt Suomen puristaa kokoon muutamien tuhansien suuruinen armeija Kaarle XII vaatimuksesta, joka palattuaan Turkista v. 1714 oli puuhannut uuden sotaretken aikoen valloittaa Norjan Tanskalta, siten korvatakseen ne maat, jotka Ruotsilta tulisivat rauhanteossa menemään Venäjälle. Suomella oli enää vähäinen miesluku jälellä Ison vihan viimeisiltä vuosilta ja niistäkin oli tsaari Pietari kuljettanut osan Venäjälle orjiksi. Ainoastaan joku mieskuntoinen mies jäi kuhunkin pitäjään, kun syksyllä 1718 viimeinen ja kovin onneton sotaretki aloitettiin ja Suomen armeija koottiin Armfeldin johdolla Trondhjemia valloittamaan.
Vihollisen kuula teki etelä-Norjassa lopun kuninkaasta ja sotatoimet lopetettiin heti. Armfeldkin sai käskyn tuoda joukkonsa Ruotsin puolelle ja sitä tietä kotimaahan, ja nyt oli tämä pieneksi supistunut Suomen onneton armeija palausmatkalla joutuen vielä viimeiseksi lopuksi taistelemaan nälkäisenä ja väsyneenä ankaraa pakkasta ja purevaa viimaa vastaan, joka pohjoisesta puhalsi tuntureilla.
Oli varhainen joulunaaton aamu. Rautalammin komppania, johon suurin osa Suomen jälelle jääneestä armeijasta kuului, oli viettänyt yönsä muutamissa heinäladoissa ja komppania sai käskyn lähteä taipaleelle. Luultiin voitavan ehtiä johonkin tunturikylään jouluillaksi ja levättyään rauhassa lähtivät miehet taas reippaammin taivaltamaan eteenpäin. Kuormasto lähti edeltä aukasemaan tietä, mutta väsyneet ja laihtuneet hevoset liikkuivat hitaasti, varsinkin raskaiden tykkirekien edessä. Kulkue eteni hitaasti ja pakkasessa täytyi miesten takoa jalkojaan lujasti lumeen pysyäkseen lämpiminä. Aamupäivällä alkoi pyryttää ja komppanian päällikön oli vaikea pysyttää oikea suunta. Pyry yltyi rajuilmaksi ja lumensekainen viima pieksi ankarasti kasvoihin, tunkeutuen hatarain, repaleisten vaatteiden lomista paljaaseen ihoon. Lähellä puolta päivää väsyivät tykkirekiä vetävät hevoset ja ne täytyi riisua, kun kuormaston hevosia ei voitu käyttää avuksi, sillä nekin jo horjahtelivat väsymyksestä. Tykkireet jäivät tielle ja matkue alkoi huojua myrskyssä eteenpäin. Osa miehistöstä olisi tahtonut levähtää ja sulatella leipäpalan ravinnokseen, mutta toivottiinhan päästävän kylään illaksi ja olisi siis kiirehdittävä.
Lumi ratisi ja valitti rekien alla ja helisi saappaissa, joista saumat olivat ratkeilleet. Pyryssä kuului hevosmiesten huutoja ja päällystön komennuksia: