— Eteenpäin, eteenpäin!
Illan suussa ilmoitetaan Rautalammin komppanian päällikölle, Tuomas
Tuomaanpojalle, että hevoset eivät jaksa.
Tuomaan rinnalla paarustava ja häntä joukon nuorempi veljensä, Yrjö
Tuomaanpoika, virkkoi Tuomas-veljelleen:
— Eivät jaksa miehetkään enää. Meidän on jäätävä yöksi johonkin tuulelta suojaiseen paikkaan.
— Ole vaiti, täytyy jaksaa! virkkoi Tuomas ja taas kajahti hänen voimakas äänensä:
— Eteenpäin, mars!
Miesjoukko sivuutti uupuneet hevoset, joiden ajajat sadattelivat ja kylmän käsissä hakkasivat käsiään hartioihinsa. Näin vaellettiin, kunnes toivo kylän saavuttamisesta oli mennyttä. Se oli varmaankin sivuutettu pyryssä. Tuli vastaan vähän loivempi alanko, jossa oli useita heinälatoja. Kun miehistäkin heikommat alkoivat horjahdella hankeen, sai armeija pysähtymiskäskyn ja nuotioita alettiin rakentaa latojen eteen. Tällä kertaa löytyi puita riittävästi ja myrskykin oli jo asettunut, että roihuavat nuotiot pian lämmittivät väsyneitä, kylmästä kohmettuneita jäseniä. Pakkanen oli kuitenkin pureva ja hevoset, joille ei ollut riittäviä peitteitä, hytisivät vilusta. Tahtoipa miestenkin kesken syntyä riitaa lämpimimmistä paikoista nuotioiden ääressä, viima kun pohjoisen puolelle kääntyen pureksi vihaisesti latojen seinämillä.
Jouluillan ateriaksi sulatettiin palanen jäätynyttä leipää ja miehistössä syntyi murinaa, jokainen kun olis tahtonut enemmän.
— Ei palaakaan enää, sanoi jyrkästi komppanian päällikkö Tuomas Tuomaanpoika. — Minun täytyy vastata siitä, että leipä riittää vielä ainakin kahdeksi päiväksi ja sitä on niukasti.
Ravintotilkan ja nuotioiden lämmön vaikutuksesta alkoivat muutamat torkahdella ja heitä oli toisten pidettävä hereillä, kun nukahtaminen moisessa pakkasessa olisi tietänyt ehdotonta loppua.