Armeijan pappi kaivoi muutaman reen pohjalta raamatun ja alkoi siitä lukea korkealla äänellä Kristuksen syntymästä. Se toi taas mieleen joulun niillekin, jotka pakkasen ja nälän turruttamina olivat sen jo unohtaneet. Siitä olikin vuosikymmeniä, kun oikeata joulua oli voitu pitää. Monet olivat olleet sotateillä vuosikausia ja sitä ennenkin oli joulurauha vain muisteloissa. Kuitenkaan ei tällaista jouluyötä vielä ennen ollut kenelläkään ja ne, jotka olivat vielä voimissaan, ajattelivat kotiin pääsyä ja tulevata joulua jossain kotinurkilla. Olisihan siellä edes lämmintä.
Aamuyöstä täytyi armeijan taas lähteä taivaltamaan, kun puut loppuivat ja armoton pakkanen tuntui vain kiihtyvän. Tuomas Tuomaanpoika kantoi muutamasta ladosta heinän tähteitä ja kehoitti niitä kuumentamaan nuotioissa ja laittamaan saappaisiin jalkojen suojaksi. Useilta oli jo varvas paleltunut ja jalkarievut jäätyneet kenkiin kiinni. Torkkuvat hevoset valjastettiin ja matkue alkoi taas lähteä etelää kohti taivaltamaan.
Joulupäivä selkeni kirkkaana ja viima vihloi yhä polttavammin kasvoja ja koko ruumista. Puolipäivään taivallettua, väsyivät muutamat ja heittäytyivät tiepuoleen lepäämään. Kiroten raastettiin heidät pystyyn ja joka ei jaksanut, sovitettiin rekiin ja niissä saivat he hiljalleen jäätyä toisten huomaamatta. Armfeld parin muun upseerin kanssa oli ajanut edellä vahvalla hevosellaan ja jättänyt armeijan Tuomas Tuomaanpojan johdettavaksi ja hänen vastuulleen. Kun vielä illansuussakaan ei alkanut näkyä ihmisasunnoita ja kun Armfeldin reen jäljetkin oli viiman juoksuttama lumi peittänyt, alkoi miehistö suuttuneena napista.
— Ettekö käsitä, että meidän on nyt pyrittävä takaisin kotimaahan ja meidän täytyy kestää. Siellä kotiseuduilla ei ole ketään, jotka rakentaisivat talot pystyyn, puhui Tuomas Tuomaanpoika. — Jumalan nimessä siis eteenpäin mars! Hetkisen huojui miesjoukko eteenpäin ja kun muutama hevosista jäi väsyneenä tiepuoleen, olisivat miehetkin jättäytyneet kinoksiin lepäämään.
— Ettekö näe, että puita nuotioita varten ei ole missään, sanoi Tuomaanpoika. — Koko armeija on minun vastuullani ja minun on se vietävä täysilukuisena tunturien yli.
— Niin, niin, mutta me emme jaksa…
— Eteenpäin, eteenpäin mars! kajahti Tuomaan ääni ja kun hänen rinnallaan huojuva Yrjö-veli pyrki edes vähäiseksi hetkeksi levähtämään sanoen tapaavansa toiset, virkkoi Tuomas hänelle:
— Etkö aio totella esimiestäsi? Kun olen saattanut armeijan tunturien ylitse, on siinä minulle, mutta sinun on päästävä kotiin, poika, panemaan talo taas pystyyn. Eteenpäin, eteenpäin mars!
Seuraavan yön nuotioihin oli enää vaikea saada puita. Muutamia rekiä lyötiin kappaleiksi ja kinokseen koetettiin kaivaa hautoja, joissa olisi ollut suojassa purevalta viimalta. Mitä vain suinkin löytyi, jonka arveltiin palavan, kannettiin nuotioihin ja alituisesti liikkeellä ollen päästiin taas aamupuolelle, jolloin Tuomas Tuomaanpoika komensi armeijan liikkeelle. Siitä oli jo muutamia miehiä jäänyt taipaleelle ja lähtiessä komensi Tuomas lopettamaan ne hevoset, jotka eivät jaksaneet kylliksi nopeasti kävellä ja olivat hidastuttamassa matkuetta. Vain kymmenkunta hevosta jäi jälelle ja näiden rekiin asetettiin musketit ja eväsreput.
Seuraava päivä valkeni eikä vieläkään näkynyt millään suunnalla ihmisasunnoita. Miehistö huojui kalpeana ja väsyneenä ja Tuomas Tuomaanpojan täytyi ponnistaa kaikki voimansa, pysyäkseen pystyssä. Mutta hänenhän täytyi kestää loppuun asti. Armeija oli hänen vastuullaan ja se oli saatettava tunturien yli. Sitten hän ei enää jaksaisi. Yrjö saisi mennä panemaan taloa kuntoon.