— Kyllä, Tuomas.
— Minä tulen, kun joudun. Mars eteenpäin!
Yrjö aikoi kääntyä vielä jälelleen katsomaan, mutta Tuomas tyrkkäsi häntä menemään ja kun joukko oli hävinnyt mäen alle, horjahti Tuomas kinokseen ja tunsi hivelevää levon tunnetta.
Ei, mitä hänelle nyt olikaan tapahtumassa? Häh oli aikonut jättäytyä toisten uupuneiden joukkoon, kun ei saanutkaan armeijaa täysilukuisena tunturien ylitse, mutta eihän hänellä ollut siitä vastuu sen suurempi kuin Armfeldillä, joka oli sen jättänyt kokonaan oman onnensa nojaan. Ei, tästä täytyy sittenkin nousta. Yrjö saattaa sairastua ja talo kotinurkilla jää panematta kuntoon.
Tuomas ponnistautuu liikkeelle ja tuntee, että jalat ovat jäätyneet, mutta eteenpäin on päästävä. Kinoksiin horjahdellen pääsee hän vihdoinkin kylään, johon toiset ovat jo ehtineet. Armfeld on mennyt siitäkin ohitse ja kun miehistö luetaan, on armeijasta puolet jääneet tuntureille.
Tyhjä luentosali.
Purevan kylmä helmikuinen viima puhalteli v. 1721 Turun puoleksi palaneiden talojen nurkissa, kapeilla kujilla, joissa kaikkialla vielä virui venäläisten jätteitä, heiniä ja muuta roskaa. Kiertelipä surullisesti valitteleva viima niitäkin taloja, jotka venäläiset olivat Turusta lähdettyään jättäneet ja joihin kaupungin paenneista asukkaista oli muutamia harvoja perheitä muuttanut takaisin.
Elämä oli sammunut ennen niin vilkkaan ja elämänhaluisen Turun kaduilta näinä pitkinä kärsimysten vuosina. Joskus näkyi vain viluinen kulkija kuin takaa-ajettuna kiirehtivän ränsistyneiden talojen seinävieriä, piilottautuakseen hataraan asuntoonsa. Tuomiokirkko oli kuitenkin vielä paikoillaan, vaikka senkin sisällä näkyi hävityksen jälkiä, ja kiirehtivä kulkija loi katseensa sen torniin, kuin siltä turvaa hakien.
Viima vihelteli kulkiessaan autioilla kaduilla, pyöräytti lunta lian ja roskan peitteeksi ja jatkoi matkaa edelleen. Se pysähtyi hetkeksi kiertämään akatemiataloakin ja kurkisti sen avonaisista ovista sisään, valitteli särjetyissä ikkunoissa ja pyöräytti tyhjäksi raastetun luentosalin permannolla muuanta kirjasta, jonka puukannet olivat irtautuneet ja jonka aikulehdellä oli kömpelöillä, puuhun veistetyillä kirjaimilla painettu: »Se aapic-kiria painettu Daniel Medelplanilta, Pälkäneen Taurialan kylässä v. 1716.»
Surullisella vaellusretkellään oleva pohjoisviima ei tästä ymmärtänyt mitään ja jatkoi matkaansa.