— Niinkuin täälläkin, sanoi Serlachius viitaten tyhjää luentosalia. — Kuinka monta palannee yliopistomme opettajista, jotka ovat pakolaisina saaneet lähteä mikä minnekin, useimmat vieraille maille.
Toverukset jättivät aution luentosalin. Pohjoistuuli palasi jälleen kierreltyään tyhjässä kaupungissa ja alkoi käännellä Medelplanin aapisen lehtiä ikkunalaudalla, johon Pietari Serlachius oli sen jättänyt.
Piilopirtillä.
Yksinäisellä salolammella souteli nuori, noin kuudentoista vuotias tyttönen toukokuun tyvenen ja aurinkoisen aamun kirkkaudessa. Aamu oli lämmin ja tytön pyöreitä jäseniä verhosi vain lyhythihainen piikkopaita ja lyhyt hame, joka oli jo parista kohdasta pahasti risukoissa revennyt. Tyttö oli lähtenyt kokemaan katiskoita ja ahvenmertoja ja runsas saalis jo pyristeli venheen pohjalla. Muutamia pajumertoja oli vielä kaislikon rinnassa katsomatta, mutta eipä ollut kiirettä salolla, jos antoi venheen kellua siinä hetkisen melomatta ja nautti lämpimästä auringon paisteesta ja käkien kilvan helkyttämästä kukunnasta.
Yhtäkkiä tämä eräkorven hiljainen rauha häiriintyi, kun rantapajukossa kuului risujen murtuminen, niinkuin astujan askelten alla. Tyttö säikähti ja tarttui pelokkaana melaansa, luoden hätääntyneen katseen rannalle, Kotoisia se ropsaja ei saattanut olla. Olihan veli toisaalla rihmoillaan, eikä mitenkään ollut tänne ehtinyt eikä isä kyennyt metsäsaunalta liikkumaan, ja äidilläkin oli aamulypsy ja muut askareet.
Olisiko ehkä ryssä, koirankuonolainen, tänne korven kohtuun osannut?
Tätäpä tyttö ensiksi ajatteli ja pelosta vavahteli melaa pitävä käsi. Rannan pajukosta ilmestyi kuitenkin kotoiselta näyttävä mies, vaikka olikin meikäläisistä erilainen vaatteiltaan ja naamaltaan kokonaan parroittunut. Tulija katseli hetkisen pelästynyttä melojaa ja virkkoi sitten ystävällisesti:
— Älähän pelkää, tyttöseni, en minä vainolainen ole, vaan paossa kotitanhuvilta niinkuin ehkä sinäkin. Metsiä harhaillessani osuin tähän lammen rannalle ja ihastuin ikihyväksi ihmislapsen nähtyäni. Missä sinun kotiväkesi on?
Tyttö aprikoi, sanoisiko. Eihän tietänyt, vaikka mies sittenkin olisi joku maassa majailevista venäläisistä, jotka ryöstivät ja hävittivät.
— Tuolla vain… metsässä, sai tyttö tuskin äänensä kuuluville. —
Kukas… te olette?