— Olen seurakuntamme sielunpaimen, joka jo toista vuotta on pakolaisena kierrellyt. Melohan, lapseni, lähemmäs, että näen, onko taivahinen siunannut pyydyksesi, joita varmaan olet kokemassa.
— Niin olen.
Pelonalaisena meloi tyttö lähemmäksi rantaa ja mies rannalla katseli tutkivasti häntä.
— Metsäkulman Laurin nuorin tytär, Kylli! Tunsinpas sinut, vaikka olet kasvanut ja pyöristynyt. Vieläkö isäsi ja äitisi elävät?
Tyttö uskalsi nyt jo tyrkätä venheen kokan aivan rantaan kiinni, kun oli varma, että vieras ei ollut vihollinen, koskapa tunsi hänet ja nimeltä puhutteli. Saattoipa olla pitäjän pappikin, eihän hän tuntenut, kun oli jo monia vuosia siitä, kun kirkossa oli käyty ja silloin oli hän nähnyt papin vain koreana messupaidassaan.
— Onpa sinulla ahvenia, onpa haukikin. Eipä muuten olisikaan jäsenesi noin pyöreät, ellette saisi täällä riistaa kyniksenne. Siitä on kolmatta vuotta, kun olen isäsi nähnyt. Vieläkö hän sairastelee venäläisten pahoinpitelystä? Kuulin, että olivat häntä rääkänneet.
— Vielä. Ei hän paljoa kykene liikkumaan.
— Olen ehkä mielivieras vanhemmillesi. Siispä saattanet, tyttöseni, minut asumuksellenne. Onhan hyvä, että pitkän ajan perästä näen rakkaita seurakuntalaisiani.
— Tulkaa venheeseen.
Pappi istui ruuheen ja alkoi soutaa.