— Onpa niinkin.
— No johan minä äänestä… kun on muuten niin muuttunut. Vaikka niinpä tässä on muututtu jokainen. Täällä sitä nyt mekin olemme, piilopirtillä.
Pappi Nicolauksen olivat venäläiset ottaneet vangiksi, ensin rääkättyään häntä niinkuin muitakin hengenmiehiä. Kuljeteltuaan Nicolausta Virossa ja sisä-Venäjällä, oli hän päässyt kuonolaisten kynsistä karkuun ja Ruotsin kautta kotimaahan. Oikoteitä myöten kulkiessaan kotipitäjätään kohti oli hän eksynyt lammen rannalle, jossa Kylli-tyttö oli kalastamassa.
Nicolaus-kappalaisen kertoessa seikkailuistaan Laurille, oli Kylli laittanut ahvenista muhevan keiton saunan edustalla olevassa pistekodassa. Lehmää laitumelle saattelemassa ollut Laurin emäntäkin palasi ja hämmästyi odottamattomasta vierailusta. Aho-aukean keskelle, keltakukkaa työntävälle nurmelle katettiin vaatimaton kala-ateria ja nälkäisenä kävi Nicolaus-pappikin sen kimppuun.
— Ja näin pieneksikö on perheenne supistunut? kysyi Nicolaus. — Simo ja Yrjöhän joutuivat sotaan ja sinne jäivät, sen muistan, mutta olihan vielä Alpo ja Mikko Metsäkulmalla ollessanne.
— Alpokin joutui sotateille ja Mikko vain on enää jälellä, virkkoi Lauri, leuka värähtäen. — Siellä on kotimme hävitettynä ja poltettuna ja kun Mikko siellä taannoin kävi, kertoi vain saunan olevan polttamatta ja senkin ovelle kuuluu pajupehko kasvaneen.
— Ja kirkkoa kuului ympäröivän jo sakea metsä, tiesi emäntä. — Papin talossa kuuluu tupa olevan jäljellä, mutta siitäkin katto sortuneen. Milloin tästä uskaltanee lähteä kotinurkille, jos heitä enää tarvinneekaan. Kovin on tuo Laurikin jo käynyt heikoksi.
— Onhan teillä nämä nuoret, jotka kyllä kodin jälleen rakentavat, sanoi
Nicolaus.
Mikko poika oli tullut metsästä hänkin aterialle ja vahvarakenteisempi näytti hänestä tulevan kuin isästään. Kyllä hän pian jaksaisi talon uudelleen rakentaa.
— Rauha on nyt jo maassa ja jokainen voi taas siirtyä kotikonnuilleen julman hävityksen jälkiä parantamaan, virkkoi Nicolaus. — Ehkäpä kaikkivaltias nyt jo vihdoinkin armahtaa maatamme ja antaa sen jälleen kehittyä vähitellen siihen, mihin jo menneet sukupolvet olivat vaivalla päässeet.